Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Söimme Laventelitaivaan saalistamaa jänistä vähän kauempana erakkopoppoosta samalla kun Sumulaulu järsi hiirtä. Olimme kuuloetäisyyden ulkopuolella, ja se tarjosi Laventelitaivaalle mahdollisuuden esittää kysymyksen, joka oli varmasti pyörinyt meidän kaikkien mielessä siitä asti, kun olimme saapuneet erakoiden pesälle.
”Jaksaakohan Kaarlo matkata kanssamme? En oikein ole varma hänen kunnostaan.” Valkoinen soturi madalsi naukuaan puhuessaan, jotteivat erakot vahingossakaan kuulleet, että keskustelumme koski yhtä heistä. ”Ehkä meidän on hyvä pitää useampi tauko, ettemme rasita häntä liikaa.”
Sumulaulu tuhahti ärsyyntyneen oloisena. ”No, enpä usko että siitä vanhasta katista olisi taistelemaan. Dakotasta ja Timistän varmaan olisi apua”, kolli sanoi. Olin hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tiesin, ettemme voisi jättää Kaarloa matkasta – hän oli liian vanha ja heikko selviytyäkseen ilman nuorempien kissojen apua. Sitä paitsi, en uskonut Dakotan suostuvan lähtemään mihinkään ilman isäänsä.
”Kaarlo on kumminkin pakko ottaa mukaan”, heilautin häntääni mietteliäänä. Laventelitaivas nyökytteli olevansa samaa mieltä, kun taas Sumulaulu puhisi jotakin epämääräistä.
Jahka selviäisimme kaikki klaaniin ehjin nahoin, Kaarlo voisi auttaa klaania vaikkapa viihdyttämällä toisia ikäkissoja. Ei hänestä taistelemaan ollut – se nyt oli selvää – mutta hänen läsnäolonsa valaisi varmasti taistelutahtoa hänen tovereihinsakin.
Parin auringonnousun jälkeen olimme viimein valmiita lähtemään kotimatkalle. Erakot jättivät hyvästit kodilleen joen rannalla, ja minä otin ensimmäisenä paikan joukon johdossa. Olimme tehneet matkaa tänne noin neljänneskuun verran, mutta paluumatka taittuisi varmasti nopeammin, sillä meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin seurata jokea.
Aurinko vasta kipusi taivaalle, kun lähdimme tassuttamaan joen viertä pitkin pohjoista kohti. Takaani kuului väsynyttä rupattelua, kun Timi ja Dakota puhelivat keskenään joukon hännillä. He kulkivat Kaarlon takana, joka kulki turvallisuussyistä kissojen välissä. Jos jokin tai joku hyökkäisi kimppuumme, Laventelitaivas ja Sumulaulu pystyisivät heti rientämään vanhuksen turvaksi.
Hyvin pian sain huomata, että matkavauhtimme oli asetettava joukon heikoimman lenkin mukaan, joka tässä tapauksessa oli – yllätys, yllätys – Kaarlo. Vanhalla kissalla näytti olevan jonkin verran vaikeuksia pysyä muun porukan vauhdissa, ja hänen pihisevä hengityksensä kuului eteen asti. Oli vain purtava hammasta ja pysyttävä kärsivällisenä, sillä en halunnut rääkätä vanhusta hengiltä kävelemällä liian rivakasti.
//Laventeli, Sumu?
