Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Minttuliekki oli esittänyt minulle kysymyksen. Vastauksen miettimisen ajaksi yllemme laskeutui hiljaisuus.
”Täytyy yrittää elää mahdollisimman normaalisti”, lausahdin rauhallisella äänellä ja yritin hymyillä, mutta kasvoilleni muodostui vain väkinäinen virnistys. Minttuliekin yötaivaan sinisistä silmistä paistoi huoli.
”Emme voi laittaa oireettomia varalta parantajan pesälle. Kaikki soturit nukkuvat niin tiiviisti yhdessä, että jokaisella taitaa olla yhtä suuret mahdollisuudet sairastua. Ei auta kuin toivoa, että tämä menee nopeasti ohi”, sanoin tietämättä, yritinkö rauhoitella enemmän Minttuliekkiä vai mielessäni raivoavaa pelkoa. Pienin potilas oli Loistopennun ikäinen Pohjapentu. Mitä jos Loistopentukin sairastuisi?
”Miten korvaamme neljä puuttuvaa soturia? Heistä kolmella on oppilaat koulutettavana”, Minttuliekki jatkoi. Oli hyvä, että naaras osallistui keskusteluun niin paljon. En kehdannut myöntää sitä ääneen, mutten ollut kaiken tämän keskellä ajatellut oppilaita ollenkaan.
”Terveet soturit huolehtivat koulutuksesta. Kun jaat partioita, anna kukin oppilas sellaisen soturin matkaan, joka pystyy huolehtimaan oppilaasta”, kehotin. Minttuliekki nyökkäsi.
Toinen ongelmamme oli suurempi. Neljän soturin puute oli vielä melko pieni, mutta jos sairastuneiden määrä kasvaisi, puutoksemme olisi huomattava. Partioita oli vaikeaa järjestää, jos osallistujia oli liian vähän.
”Yritetään pärjätä. Jos sairastuneita tulee enemmän, vähennetään rajapartioiden määrää”, sanoin epäröiden. Minttuliekki katsoi minua hetken näyttäen siltä, kuin olisi sanomassa jotakin, mutta naaras tyytyi nyökkäämään.
Meillä ei ollut varaa luopua saalistuspartioista. Klaani tarvitsi edelleen ruokansa, vaikka puolet sen jäsenistä joutuisivatkin parantajan pesälle.
”Täytyy rukoilla Tähtiklaania, että hän auttaa Eloklaanin eteenpäin. Tämän jälkeen klaanimme on vahvempi kuin koskaan, olen varma siitä”, huokaisin hiljaa luoden katseeni hämärtyvälle taivaalle. Toivoin, että olisin oikeassa. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaania. Kun laskin katseeni takaisin Minttuliekkiin, huomasin naaraan katsovan taivasta. Rukoiliko hänkin?
Soturitar laski kostuneen katseensa minuun. Jos vain oli mahdollista, tummansiniset silmät näyttivät niin entistä kauniimmilta. Katseemme kohtasi hetkeksi ja minut valtasi lämmin tunne. Hetki keskeytyi nopeasti, kun kuulin jonkun yskivän. Kauristassu astui ulos oppilaiden pesästä. Yskänpuuska riepotteli oppilasta ja hidasti liikkeitä. Kun yskänpuuska oli ohi, valkea kolli nosti katseensa ylös. Se liukui hitaasti piikkihernemuurien ja Litteäkiven kautta minuun ja Minttuliekkiin.
Meripihkanväriset silmät punersivat, ja nenänpään kosteus näkyi tänne asti. Kolli niiskutti. Ei, tämä ei voi olla totta, oli ensimmäinen ajatukseni. Otin jo askeleen lähteäkseni poikani luokse, mutta Minttuliekki pysäytti minut. Hän oli järjen ääni järjettömässä mielessäni.
”Et voi mennä hänen luokseen, ettet itsekin sairastu”, naaras lausui säröilevällä äänellä. Astuin pari askelta lähemmäksi poikaani, jotta tuo kuulisi sanani.
”Sinun täytyy mennä parantajan pesälle. Liljatuuli ja Leimutassu pitävät sinusta huolta siellä. Sinulla ei ole mitään hätää, mene nyt”, yritin pysyä vahvana Kauristassun vuoksi. Kollin silmistä paistoi pelko ja tuska. Hän näytti todella huonovointiselta lähtiessään laahustamaan kohti parantajan pesää. Käännyin taas Minttuliekin puoleen. Varapäällikön katse oli kohdistettu poikaani. Kauristassu oli Minttuliekin oppilas. Miltäköhän hänestä tuntui? Jakoiko hän kanssani pelon siitä, ettei Kauristassu selviäisi?
Minttuliekin tuntien, olin varma siitä. Hän jakoi kanssani pitkälti kaikki samat tunteet, jotka koskivat pelkoa siitä, että joku klaanitovereistamme menettäisi henkensä. Siksi Minttuliekki oli niin hyvä varapäällikkö.
//Minttuu?
// 457 sanaa
