Kujekulta
Kirjoittaja: Aura
“Hilehuurre, minä en tiedä missä me olemme, mutta tosi kotoinen tämä paikka on.”
Minulla oli ollut todella hauskaa! Päässä tuntui pyörivän ja ajatukset menivät todella nopeaa tahtia, mutta se vain lisäsi hauskuuden tunnetta. Ja kun ajattelin sitä, että minulla oli hauskaa, purskahdin jälleen nauruun. Mikä minua edes nauratti? Siihen minä en tiennyt vastausta.
Kiemurtelin kuuraisessa ja kylmässä maassa madon tapaan. Hetkinen, oliko minusta muuttunut.. mato?
“Hile..hurre, onko se nimesi? Miksi meillä muuten on nimet? Niin mutta siis, minulla oli asiaakin. Että minusta on muuttunut mato”, sammalsin ja katsoin ystävääni ihan tärähtäneenä.
“Kujekulta, olet outo. Mutta en minä nyt tiiä, kysy joltain kuka tietää”, harmaaturkkinen kollikissa vastasi lopulta ja nosti sen jälkeen maasta varmaan koko metsän isoimman lehden. Olin jo ehtinyt unohtaa miksi minulla oli näin hassu olo, mutta kai se johtui Hilehuurteesta tai niistä… missankintuissa vai mitä ne yrtit oikeasti olivat olleet. Miksi minä en muistanut mitään silmänräpäystä pidempään? Vai olimmeko me olleet Hilehuurteen kanssa jo niin pitkään ulkona, että aikaa oli kulunut miljoona ja tsiljoona kuuta? Lopulta kampesin itseni ylös ja vaikka maailma tuntui huojuvan minä en antautunut sen pyörteisiin. Aloimme Hilehuurteen kanssa kasaamaan jäniksen papanoita kollin löytämän lehden päälle, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi. Papanat tuntuivat vierivän lehdeltä takaisin maahan, mutta pian meillä oli kasassa suuri keko.
”Lasketaanko tämä saalistamiseksi? Viemmehän me kuitenkin ne tuoresaaliskasaan”; kysyin kollikissalta. Nyt kyllä kaikki yllättyisivät! Lähdimme huojuvin askelin kulkemaan kohti leiriä ja välillä (lue= koko ajan) heittelimme toisillemme toinen toistaan oudoimpia vitsejä. Välillä emme itsekään tajunneet mitä me sanoimme, mutta lopulta Eloklaanin leiri häämötti meidän edessämme.
“Me toimme kaikille tuoresaalista”, kuulutin hilpeänä, kun saavuimme leiriin. Joidenkin kissojen katseet kääntyivät meitä kohti, mutta en rekisteröinyt kenenkään tietyn kasvoja. Eikä minua juuri nyt kiinnostanutkaan. Halusin olla vain Hilehuurteen kanssa! Kukaan muu ei varmastikaan ollut sekoillut meidän lailla. En minä tosin juuri nyt muistanutkaan kenenkään muun sekoiluja.
“Nyt! Piä kuono kiinni tai minä lyön sua kepillä päähän. Se on yllätys, ääliö! ”, Hilehuurre nauroi kovaan ääneen. Tuuppasin Hilehuurretta kylkeen ja remahdin jälleen nauramaan. Eihän Hilehuurreella edes ollut keppiä, miten hän voisi lyödä minua sellaisella? Joskus kolli oli suorastaan yhtä älytön kuin…. minä.
//Bile-Hile? XDDD
