Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Kun kuulin Taivaslaulun sanat, kasvoilleni hiipi helpottunut, turhan leveä hymy. Saatuaan asiansa loppuun, Taivaslaulu katsoi minua kummastuneena.
”Onko kaikki hyvin?” valkea kuningatar kysyi, kun takuulla hullunkuriselta näyttävä virne ei kadonnut kasvoiltani.
”Voi rakas, kaikki on paremmin kuin hyvin. Olisit kertonut aiemmin! Minä luulin, että sinä rakastat klaanielämää. Jos totta puhutaan, olen ajatellut tismalleen samalla tavalla kuin sinä, mutten vain ole halunnut pilata sinun onneasi”, henkäisin hiljaa katsoen kumppaniani suoraan silmiin.
”Olemme siis olleet onnettomia vain siksi, ettemme ole uskaltaneet sanoa ajatuksia ääneen. Meidän olisi pitänyt puhua paljon aiemmin”, Taivaslaulu sanoi. Minulla oli todella typerä olo ja kadutti. Olisi pitänyt kertoa kumppanilleni tuntemuksistani heti, eikä viivytellä näin pitkään.
”Mitä me nyt teemme?” kysyin vakavoituen. Totuus oli se, ettei kumpikaan meistä viihtynyt klaanissa, mutta ulkona oli kylmä eikä riistaa ollut paljoa. Saalistus jäisi minun vastuulleni, kun pennut olivat vielä niin pieniä. En tiennyt, saisinko ruokittua koko perheeni yksin koko lehtikadon ajan. Taivaslaulu tuntui vaipuvan ajatuksiinsa, ja soturi laski katseensa maahan.
Olimme hetken hiljaa, kun naaras taas nosti eriväristen silmiensä katseen minuun.
”En tahdo elää loppuikääni klaanissa, mutta olisi liian suuri riski lähteä Kharonin ja Deimoksen kanssa pois. En tahdo menettää heitäkin”, valkea kuningatar puki sanoiksi kaiken sen, mitä olin ajatellut. Nyökyttelin hiljaa soturittaren puhuessa.
”Pitäisikö meidän odottaa siihen saakka, että he ovat tarpeeksi vanhoja selvitäkseen kanssamme ilman klaania?” ehdotin varovasti ja hiljaisella äänellä, vilkuillen samalla pesän uloskäynnin suuntaan. En tiennyt, mitä eloklaanilaiset ajattelisivat siitä, että käyttäisimme klaania hyväksemme ja lähtisimme heti, kun pärjäisimme omillamme.
”Voisimme lähteä sitten etsimään Coronaa”, lisäsin vieläkin hiljaisemmalla äänellä tietämättä, kuuliko Taivaslaulu edes. Ikävä veljeäni kohtaan ei helpottanut, vaikka aikaa kului. Kaipasin häntä aina, kun jotakin tapahtui. Olisin tehnyt mitä vain, että hän olisi päässyt näkemään pentuni. En halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että kastanjanruskea veljeni saattoi olla jo kuollut. En välttämättä näkisi häntä enää koskaan, en edes Tähtiklaanissa.
//Taivas?
// 300 sanaa
