Kuutamopentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuutamopentu työnsi päänsä ulos pentutarhan suuaukosta. Aukiolla oli jonkin verran kissoja, joista suurin osa oli valmistautumassa lähtemään harjoituksiin. Kuutamopentu ehti vilaukselta nähdä, miten Mehiläistassu katosi mestarinsa kanssa piikkihernetunneliin. Mustavalkoinen pentu mietti, missä hänen kaksi muuta vanhempaa sisarustaan mahtoivat olla paraikaa. Hän olisi mielellään käynyt jututtamassa heitä – sitä ei nimittäin tapahtunut liian usein. Kuutamopentu tiesi, että sisarukset olivat käyneet tervehtimässä häntä pentutarhalla silloin, kun hän oli ollut vielä ihan pieni, mutta ei naaras tietenkään itse muistanut siitä mitään. Korppisiiven mukaan he olivat vain kiireisiä, mutta Kuutamopennun oli vaikea niellä sitä epäilemättä. Kenties he eivät vain halunneet nähdä häntä.
Ajatus latisti Kuutamopennun mielialaa vähän, mutta hän ei antanut sen pilata koko päiväänsä. Hän ehtisi kyllä puhua sisaruksilleen myöhemminkin – viimeistään silloin, kun hänestä itsestäänkin tulisi oppilas.
Kuutamopentu käänsi toista korvaansa taaksepäin kuullessaan takaansa lähestyvät askeleet. Hän teki vaistomaisesti tilaa Korppisiivelle, joka tuli seisomaan hänen viereensä pesän suulle. Kuningatar avasi suunsa leveään haukotukseen ja kurotti sitten etukäpälänsä pitkälle eteen venyttääkseen itseään. Kuutamopentu yritti vastustaa kiusausta hypätä naaraan heiluvan hännän kimppuun.
”Hakisitko meille vähän aamupalaa tuoresaaliskasasta?” Korppisiipi pyysi yllättäen ja sai Kuutamopennun tulemaan toisiin aatoksiin tämän hännän päälle käymisestä.
”Voidaanko sitten leikkiä?” hän kysyi emoltaan toiveikkaana.
”Kenties”, Korppisiipi vastasi ja nuolaisi suupieliään. ”Menehän nyt. Minulla on kurniva nälkä”, tämä patisteli ja tuuppasi Kuutamopentua leikkisästi käpälällään. Kuutamopentu horjahti, mutta ei ollut moksiskaan. Hän vain huitaisi emon suuntaan takaisin huomattavasti pienemmällä tassullaan ja kipitti sitten kiireesti karkuun, kun emo yritti vastaiskua.
Matka tuoresaaliskasalle ei ollut kovin pitkä. Lumeen tallotuilla kuhmuraisilla poluilla liikkuminen oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, ja Kuutamopennun tasapaino oli pettää tuon tuosta. Lisäksi polkujen reunat olivat niin korkeat, ettei Kuutamopentu ylettynyt aina näkemään niiden reunojen yli.
Pentu oli niin keskittynyt pystyssä pysymiseen, ettei huomannut katsoa eteensä. Hän ehti juuri ja juuri pysähtyä, kun hänen näkökenttänsä rajamaille ilmestyi harmaanruskea hahmo. Hän kohotti katseensa ylös käpälistään ja näki vihreäsilmäisen naaraskissan. Kissa oli tutun näköinen, mutta Kuutamopentu ei saanut nimeä mieleen.
”Anteeksi”, hän pahoitteli ja kallisti päätään. ”Olet hieman minun tielläni.”
Naaras katsoi Kuutamopentua ensin vähän yllättyneenä, mutta sitten tämän kasvoille nousi pieni huvittuneisuus. ”Oi, anteeksi kovasti. Minäpä väistyn”, kissa sanoi ja astui polulla sen verran sivuun, että Kuutamopentu mahtui kulkemaan hänen ohitseen.
”Kiitos”, Kuutamopentu kiitti ja huiskaisi häntäänsä kissalle. Naaras katsoi häntä hymyillen. Kuutamopentu väläytti hänelle nopean hymyn, ennen kuin käänsi katseensa taas eteenpäin ja keskittyi päämääränsä tavoittamiseen.
Kun Kuutamopentu pääsi viimein tuoresaaliskasalle, hän alkoi skannata kasaa katseellaan sopivan kokoisen riistan toivossa. Oravaa tai jänistä hän ei jaksaisi kantaa yksinään, kuten ei myöskään minkään sortin varislintua. Kasan päällä keikkuva hiirtä muistuttava eläin kuitenkin näytti juuri oikean kokoiselta hänen suuhunsa. Pentu kiipesi varovasti kasan päälle ja nappasi jyrsijän hampaisiinsa. Sen jälkeen hän laskeutui nopeasti alas ja lähti kiikuttamaan saalista emon luo.
Korppisiipi keskeytti rintaturkkinsa pesemisen ja kääntyi katsomaan Kuutamopentua, joka pudotti hiirieläimen hänen jalkojensa juureen. Kuningatar kumartui nuuhkaisemaan sitä ja nyrpisti hieman nenäänsä. Kuutamopentu katsoi emoaan hämmentyneenä – oliko saalis pilaantunutta?
”Mikä on?” hän kysyi emolta ja vilkuili vuoron perään tätä ja hiirtä.
”Tämä on päästäinen. Ei kovin hyvän makuinen”, kuningatar vastasi korviaan luimistaen. ”Mutta kyllä tällä nälkä lähtee.”
Kuutamopentu ei ymmärtänyt, miten jokin riista ei voinut maistua hyvältä. Tähän mennessä hän oli ehtinyt maistamaan jo hiirtä, jänistä ja oravaa, ja kaikki niistä olivat suorastaan hivelleet hänen makunystyröitään. Oli siis vaikea kuvitella, että hiirtä muistuttava jyrsijä maistuisi pahemmalta kuin tavallinen hiiri.
”Saanko maistaa?” Kuutamopentu kysyi. Korppisiipi nyökkäsi ja työnsi päästäisen lähemmäksi pentua. Kuutamopentu lähestyi sitä karvat epävarmasti pystyssä ja nuuhkaisi. Vasta nyt hän haistoi sen vahvan ominaishajun, joka oli vähällä saada hänet yökkäämään. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa periksi.
Kuutamopentu repäisi itselleen varovasti palan päästäisestä ja pureskeli sitä hitaasti. Kesti hetki, ennen kuin maku levisi kunnolla hänen suuhunsa. Hän järkyttyi siitä, mitä juuri oli maistanut. Se oli kaukana hiiren pehmeästä mausta ja muistutti enemmän jätöstä kuin lihaa. Kuutamopentu katsahti emoonsa kyyneleet silmissään ja nieleskeli palasen vastentahtoisesti alas.
”Ihan hirveää”, hän kähisi ja lipoi tiheästi suupieliään saadakseen maun pois kielestään. Kun sekään ei tuntunut auttavan, hän kauhaisi suuhunsa lunta ja yritti saada sen avulla pestyä maun pois. Korppisiipi katsoi pentua irvistäen myötätuntoisesti.
”Olit urhea, kun maistoit”, kuningatar kehui. Kuutamopennusta ei kuitenkaan tuntunut urhealta. Hänellä oli aivan kamala olo.
”En kyllä enää ikinä syö päästäisiä!” hän vannoi ja potkaisi lunta päästäisen raadon päälle.
//Kuka vaan saa halutessaan jatkaa
//691 sanaa
