Varpulaulu
Kirjoittaja: Saaga
Makasin parantajan pesällä toimettomana. Olin saanut unikonsiemeniä jo useampana yönä, jotta kehoni voisi palautua monien unien väliin jäämisestä, mutta tänä yönä niitä ei ollut tarjolla. En saisi tottua niihin, Leimusilmä oli kertonut. Ei ollut hyväksi olla niiden varassa. Tuijotin käpäliäni ja odotin, että aurinko laskisi. Näin sen viimeisiä säteitä vielä parantajan pesälle asti. Huokaisin ja pistin silmäni hetkeksi kiinni. En jaksanut katsella enää parantajan pesää ja sitä vähää mitä leiristä näin.
Kävelin harmaan usvan läpi. Se väistyi pyörähdellen pois tieltäni. Hiljaisuus täytti korvani. Kävellessäni eteenpäin aloin näkemään puita. Kiihdytin askeliani ja pian olin jo usvattomassa metsässä. Linnut lauloivat hiljaa ja kuulin oravan kynnet puun kaarnaa vasten. Äänet tuntuivat tutuilta. Hengitin raikasta sateen jäilkeistä tuoksua nenääni. Rakastin sadetta ja sen tuoksua. Rakastin kuinka raikkaalta metsä tuntui sateen jälkeen. Varsinkin kesäsateen. Rakastin metsää. Jatkoin kävelyä. Hiljaisuus teki tassujenikin töminästä kovan kuuloista. Jatkoin kävelyä ja jotenkin pääni tuntui täysin hiljaiselta. En ajatellut mitään. Se tuntui samaan aikaan rauhoittavalle ja pelottavalle. Lintujen laulu kuului kovempaa. Ne tuntuivat miltei hätääntyvän kuin vaaran edessä. Yksi lintu tippui puusta suoraan käpälieni juureen. Pieni nokka auki ja jalat taivasta kohden. Katsoin sitä. Se oli kuollut. Ei liikettäkään. Lintujen laulu muuttui kirkaisuiksi. Äänet voimistuivat kokoajan ja niitä alkoi lennellä ympärilläni kuin olisin aiheuttanut niiden rakkaan ystävän kuoleman. Pian ne hipoivat jo turkkiani. Kyyristyin maahan. Pelkäsin niitä. Niiden kova ääni särki korviani. Pitelin tassuja korvien yllä ja toivoin niiden lähtevän. Rauha oli muuttunut kaaokseksi. Linnut alkoivat hyökkäillä ja nokkia turkkiani. Nousin ja koitin juosta, mutta jalkani eivät toimineet. Avasin silmäni ja havaitsin jotain todella pelottavaa. Linnuilla oli kissojen naamat. Kissat virnuilivat minulle. Ne olivat klaanitovereitani. Ne täyttivät kovani ja aloin erottaa niiden kirkaisuista sanoja. Ne haukkuivat. Ne pilkkasivat ja vähättelivät. Painoin pääni takaisin alas ja puristin tassuni korvilleni, mutta en päässyt näystä eroon.
Hätkähdin hereille ottaen paniikinomaisen henkäyksen, mutta päästin sen suustani, kun tajusin kaiken olleen unta. Jouduin käsittelemään asiaa paikoillani hetken aikaa ennen kuin pystyin edes harkita pääni nostamista ja oikeasti heräämistä. Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Katsoin tyhjin katsein parantajan pesän sisäänkäyntiä ja oikeasti harkitsin karkaamista. Voisin juosta ja pitkälle. Voisin kadota totaalisesti ja löytää uuden elämän. Mutta mitä tekisin uudella elämällä? En varmaan mitään. En ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa huolehtimaan itsestäni. Nostin päätäni ja katsoin ympärilleni. Leimusilmä puuhasi oppilaansa kanssa yrttivarastolla. Oppilas naurahti jollekin letkautukselle ja Leimusilmä virnisti leikkisästi ja he jatkoivat. Käänsin katseeni toiseen suuntaan ja huomasin Sädesäihkeen Käärmekullan vieressä käpertyneenä. Minulla ei ollut ketään. Olin ihan yksin. Emo oli ollut minulle se, joka nytkin olisi katsomassa minua ja auttamassa, mutta hän ei ollut täällä.
“Varpulaulu!” Nopsaliekki naukaisi vaimeasti saaliseläimen takaa. “Minua pyydettiin tuomaan sinulle vähän syötävää.”
Soturi tiputti saaliin viereeni. Katsoin kollia hieman hämmentyneenä, mutta kiitin silti.
“Sinulla on varmaan kova nälkä. Haluatko, että jään syömään kanssasi?” Nopsaliekki kysyi hymyillen ystävällisesti. Nyökkäsin hitaasti. Ihan kuin hän olisi lukenut ajatukseni yksin olemisesta.
“Hyvä”, hän naukui ja istahti. Nousin pystympään ja kävin kiinni jänikseen, jonka kolli oli tuonut. Se oli maukasta. Nopsaliekki hymyili minulle.
