Mesi
Kirjoittaja: Elandra
Olimme levähtäneet hetken Aurinkokivillä, jonka jälkeen kierros jatkui. Ylitimme joen astinkiviä pitkin ja saavutimme Jokiklaanin reviirin. Yritin kuvitella, kuinka joiklaanilaiset uivat vedessä sulavasti kuin kalat. Metsä tuntui autiolta. Klaanit olivat enää pelkkä muisto vain, eikä niistä ollut jäljellä enää mitään. Matka eteni hitaasti.
”Tuollapäin oli vuodenaikoja sitten Jokiklaanin leiri. Siitä ei nähtävästi ole enää mitään jäljellä”, sanoin ja katselin kohti paikkaa, jossa unessa oli sijainnut Jokiklaanin leiri. Korkea kaislikko peitti näkyvyyden, eikä paikalla näyttänyt olevan mitään merkkiä klaanista. Matka jatkui kohti Tuuliklaanin reviiriä. Jouduimme taas ylittämään joen. Olimme matkan varrella nähneet putouksen, josta Helmiloiste ja Rantatähti olivat kertoneet. Moni kissa oli menettänyt henkensä pudotessaan kallion reunamalta.
Tuuliklaanin reviiri ei ollut muuttunut vuodenaikojen saatossa. Paikka oli edelleen aukea nummialue, jossa tuuli kulki esteettömästi ja takertui turkkeihimme.
”Tämä on Tuuliklaanin entinen reviiri. He juoksivat täällä jäniksien perässä pitkillä jaloillaan”, kerroin käyttäen suurin piirtein samoja sanoja, joilla Helmiloiste oli esitellyt paikan. Suunnistin kohti Tuuliklaanin leiriä.
”Kertoivatko ne tähtikissat oikeasti sinulle tämän kaiken, vai huijaatteko minua vain? Mistä minä tiedän, jos olettekin käyneet täällä aiemmin”, Daisy sanoi epäluuloisesti ja vilkaisi minua.
”Emme me ole. Tähtiklaani kertoi minulle tästä paikasta. Esi-isämme vaelsivat täällä ihan oikeasti ennen Tähtiklaanin katoamista”, selitin kilpikonnakuvioiselle kissalle. Daisy vaikutti edelleen epäluuloiselta. Hän ei täysin luottanut puheisiini, mutta ehkä kierros metsässä oli edes hieman muuttanut naaraan suhtautumista Tähtiklaaniin.
”Tämä on Tuuliklaanin leiri”, totesin astuessani kuopan reunalle. Istuin alas ja katselin hetken ajan leiriä, joka oli vain kuoppa maassa. Näin vanhan mäyrän kolon, jossa pennut ja niiden emot olivat aikoinaan nukkuneet.
”Tuuliklaanilaiset halusivat aina olla lähellä Tähtiklaania, jonka vuoksi he nukkuivat paljaan tähtitaivaan alla”, selitin ja nostin katseeni taivaalle. Päivää oli vielä jäljellä jonkin verran. Voisimme nukkua Korkokivien luona yön yli, ja ylittäisimme ne sitten aamulla.
Astelin alas Tuuliklaanin leiriin. Vilunväreet kulkivat kehoni läpi, kun astuin leirin maalle. Se oli kova, koska lukuisat sukupolvet olivat aikanaan kävelleet sen päällä päivästä toiseen. Edes kuluneet vuodenajat eivät olleet pehmittäneet maata. Jatkoimme matkaa kohti Kuolonklaanin reviiriä.
”Kun Kuolonklaani häädettiin metsästä, sen reviiristä tuli ei-kenenkään -maata”, kerroin Daisylle, koska uskoin Liljan tietävän asiasta jo. Loppupäivä kuluikin siinä, kun kävimme Kuolonklaanin leirissä ja kerroin Daisylle Kuolonklaanista.
Auringon laskiessa suuntasimme kohti Emonsuuta. Se oli paikka, josta pääsi Kuukivelle. Tänäpäivänä kiveä ei enää ollut olemassa, mutta aikoinaan Tähtiklaani oli saanut yhteyden klaanikissoihin sitä kautta.
”Nukutaan tässä yön yli ja jatketaan sitten matkaa Korkokivien toiselle puolelle”, sanoin tasaisella äänellä ja asetuin lähelle Emonsuuta makaamaan. Emme käyneet pimeässä tunnelissa, mutta petoeläinten tai muiden kissojen hajujälkiä ei ollut lähettyvillä. Paikka vaikutti turvalliselta, joten asetuimme kaikki kolme lähekkäin nukkumaan lämmittääksemme toisiamme. Kuvittelin olevani tuuliklaanilainen, joka nukkui tähtitaivaan alla lähellä Tähtiklaania. Ainoa pulma oli, ettei tähtiä ollut enää taivaalla.
Kun aamu sarasti, nousin ensimmäisenä meistä ylös. Saalistin Kuolonklaanin entisellä reviirillä, ja sain kuin sainkin kiinni jäniksen. Vein sen ylpeänä Liljan ja Daisyn luokse. Kaksikko heräili parhaillaan ja suki turkkejaan. Rantatähti oli opettanut minulle viime yönä soturilakia. Kertaisimme sitä niin kauan, että osaisin lausua sen unissanikin. Jokaisen eloklaanilaisen tulisi kunnioittaa soturilakia, jonka esi-isämme olivat laatineet. Siinä esimerkiksi sanottiin, että pennuista pystyi tulla oppilaita aikaisintaan kuuden kuun ikäisinä, ja että klaanikissan tuli hyljeksiä kotikisun pehmeää elämää. Oma riista oli saalistettava itse, eikä kaksijaloilta saisi ottaa ruokaa vastaan. Rantatähti oli kuitenkin painottanut, että tällä hetkellä meidän täytyi toimia vaistojemme varassa, ja kaksijalan ruokaa sai syödä, jos muuta ei ollut tarjolla.
Jaoimme jäniksen kolmeen osaan, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Korkokivet olivat nimensä mukaisesti kamalan korkeat. Niiden ylittäminen oli vaivalloisempaa kuin olimme kuvitelleet. Lopulta kuitenkin pääsimme Korkokivien huipulle. Käännyin ympäri ja katsoin metsää. Täältä saatoin nähdä sen lähes kokonaan. Haikea olo valtasi minut, koska tiesin, etten enää koskaan tulisi käymään täällä. Paikka oli saanut minuun täysin uudenlaista voimaa, ja uskoin sen johtuvan esi-isiemme hengistä, jotka vaelsivat täällä. Kun käänsin selkäni metsälle, lupasin tekeväni kaikkeni Eloklaanin suhteen. Pelastaisimme esi-isiemme henget hinnalla millä hyvänsä. Minusta tuntui, että olimme sen velkaa heille.
Alastulo oli huomattavasti nopeampaa kuin kiipeäminen. Välillä jouduin varomaan, etten juoksisi liian kovaa. Silloin saattaisin menettää jalkojeni hallinnan ja kaatua.
Aurinkohuipun jälkeen olimme taas maan tasalla. Katselin hetken ajan ympärilleni. Korkokivien tällä puolen oli myös nummea, mutta vasemmalla oli tiheän näköinen metsä. Se tuntui hyvältä vaihtoehdolta, joten johdatin pientä joukkoamme sinne päin.
”Kauanko tässä matkassa oikein sitten kestää?” Daisy uteli ja vilkaisi meitä. Kohautin lapojani tietämättömänä.
”Kuolonklaanilla matkassa kului monta vuodenaikaa, mutta me varmaan selviämme nopeammin kolmistaan”, selitin ja vilkaisin takanani kulkevaa Daisya.
”Kaksijalkani varmaan ikävöi minua jo”, sinikilpikonnakuvioinen kissa sanoi hiljaisella äänellä. En osannut sanoa mitään. Naaras ei kai ollut vieläkään ymmärtänyt, ettei hänen kaksijalkansa enää välittänyt hänestä. Miksi muuten se olisi jättänyt kissan yksin oman onnensa nojaan ulos?
Etenimme melko nopeaan tahtiin. Kuussa lehtisade oli edennyt entisestään. Puut pudottivat nopeaan tahtiin lehtiään, ja ilma sen kun viileni. Kaipasin viherlehden lämpöä.
Kävelimme tällä hetkellä kaksijalkalan kujilla. Lukuisten kissojen haju leijaili ilmassa uhkaavasti. Tarkkailimme ympäristöämme aktiivisesti. Vähän väliä näin kissoja siellä täällä syrjäisemmillä kujilla, kun he vakoilivat meitä. Vakoiluyritys oli kuitenkin aika onneton, koska me näimme kissat. Kenties he halusivatkin, että me huomasimme heidän läsnäolonsa. Emme puhuneet mitään, vaan kävelimme vain ja väistelimme kaksijalkojen katseita. Olimme jo tottuneet pitkiin kävelymatkoihin, koska vietimme päivämme vain kävellen. Välillä kävelimme myös öisin. Kaksijalkalat oli usein turvallisinta ylittää öisin, mutta tämä kaksijalkala oli vaikuttanut rauhalliselta.
Yllättäen kissat tulivat esiin piiloistaan ja asettuivat koko kujan leveydelle. Daisy säikähti kissoja, ja suoraan sanottuna myös minun karvani olivat vähällä nousta pystyyn. Kujakissat olivat myös tässä kaksijalkalassa rähjäisen oloisia. Turkit olivat huoltamattomia, kylkiluut näkyivät selkeästi ja turkit olivat täynnä taisteluarpia. Yksi kissoista astui eteenpäin. Hänellä oli oranssi turkki, jossa risteili tummempia, paksuja raitoja. Kissan vasemman silmän kohdalla oli pelkkä kuoppa. Oikea silmä oli väriltään harmaansininen. Katseeni kiinnittyi kissan kaulassa olevaan siniseen pantaan. Daisy oli kertonut, että jotkut kaksijalat merkkasivat kissansa kaulapannoilla. Tämä kissa oli kaiketi entinen kotikisu.
”Anteeksi, olemme vain ohikulkumatkalla. Voisitteko väistää?” kysyin rauhallisella äänellä, mutta kissat eivät tehneet elettäkään väistyäkseen tieltämme.
”Ei käy. Kukaan ei poistu tästä kaksijalkalasta”, oranssi kissa totesi rahisevalla äänellä. Siristin silmiäni peittääkseni yllättymiseni. Epäröivin askelin peruutin taaksepäin ja käännyin pian toiselle kujalle. Kissat kuitenkin seurasivat meitä, ja katosivat taas kaksijalkalan varjoihin. Tunnelma oli kireä. Huomasin, että Lilja ja Daisy kulkivat vain entistä lähempänä toisiaan ja minua. Välillä kissat asettuivat taas tiellemme ja pakottivat meidät kääntymään. En tiennyt mitä tehdä. Miten ihmeessä me pääsisimme pois täältä?
Kun aurinko alkoi jo laskea, minä kyllästyin tähän leikkiin. Kun kissat viimeisen kerran asettuivat tiellemme, astuin askeleen lähemmäksi oranssia kollikissaa.
”Miksi me emme saa poistua täältä?” kysyin vakavalla äänellä.
”Koska tämä on meidän reviirimme. Jos astutte kotiimme, ette pääse pois. Jokainen, joka tänne saapuu, joutuu kuolemaan tai liittymään meidän riveihimme. Se on johtajamme määräys, jota täytyy totella”, oranssi kissa vastasi ylpeällä äänellä. Kirosin mielessäni. Olisi vain pitänyt kiertää kaksijalkala, vaikka se olisikin vienyt päiviä!
”Missä tämä johtajanne on?” kysyin varovaisella äänellä, koska en halunnut vahingossakaan suututtaa tätä kissaa. Hän virnisti.
”Tahdot siis tavata hänet?” kolli kysyi hymyillen. Nyökkäsin.
”Hyvä on. Seuratkaa minua. Minun nimeni on Arpi”, kissa selitti ja lähti johdattaman meitä syvemmäksi kaksijalkalaan. Hänen ystävänsä kulkivat meidän vierellämme ja takanamme. Tilanne oli hyvin ahdistava, mutta en saisi näyttää sitä. Vilkaisin Liljaa ja hymyilin tälle. Naaras ei hymyillyt takaisin.
Arpi johdatti meidät hylättyyn kaksijalan pesään. Loikkasimme sisään rikotusta ikkunasta, ja jatkoimme matkaa ylempään kerrokseen. Olimme aiemmin käyneet eräässä hylätyssä kaksijalan pesässä, koska sade oli ollut kova. Olimme tarvinneet silloin kipeästi sateensuojaa, ja pesä oli ainoa vaihtoehto.
Lukuisat kissat katselivat meitä etäältä. Alemmalla tasolla oli ollut pari naarasta, joilla oli ollut pienen pieniä pentuja. Arpi oli tervehtinyt toista naarasta. Kenties se oli ollut kollin kumppani. Ylemmässä kerroksessa tilaa oli paljon. Pesän katossa oli pari reikää, ja ikkunoita oli joka seinämällä. Kookas, hopeanharmaa naaraskissa istui melko keskellä aukiota. Kissan turkilla risteili tumma tabbykuviointi. Kissa huomasi meidät nopeasti, ja vilkaisi sitten kysyvästi Arpea.
”Ovatko nämä uusia alokkaita?” naaras kysyi tasaisella äänellä ja nousi istumaan. Arpi nyökkäsi.
”He halusivat tavata sinut”, oranssi kolli totesi ja kohtasi johtajaksi kutsutun naaraan vihreät silmät. Kissa nyökkäsi, ja Arpi poistui luotamme. Lukuisat silmäparit katselivat meitä. Pesässä oli paljon kissoja, joista osa oli melko hyväkuntoisia.
”Keitä te olette?” tabbykuvioinen kissa kysyi. Vilkaisin Liljaa, joka kehotti minua vastaamaan. Käänsin taas katseeni kissajoukon johtajaan.
”Olen Mesi, ja tässä on sisareni Lilja. Tämä toinen kissa on Daisy, meidän ystävämme. Me emme halua aiheuttaa ongelmia, mutta meidän on päästävä pois kaksijalkalasta. Olemme saaneet esi-isiltämme tehtävän suoritettavaksi”, selitin vakavalla äänellä, koska en halunnut olla kissan silmissä mikään vitsi. Hän tuhahti ja katsoi minua silmiään pyöräyttäen.
”Minkälainen tehtävä?” hän kysyi aidosti kiinnostuneena.
”Olette varmaankin huomanneet, että tähdet ovat kadonneet taivaalta, eikö niin? Meidän tehtävämme on tuoda ne takaisin. Tähtiklaani lähetti meidät, koska meidän on perustettava klaani. Tämä varmasti kuulostaa uskomattomalta, mutta Tähtiklaani johdattaa meitä eteenpäin. Jos emme perusta uutta klaania, kaikki esi-isämme katoavat, eivätkä tähdet tule enää koskaan takaisin”, sanoin ja katsoin naarasta suoraan silmiin, yrittäen tehdä häneen vaikutusta. Naaraan ilme oli vakava. Hetken jo uskoin, että hän uskoi minua. Sitten kissa kuitenkin purskahti nauruun.
”Tuo on paras selitys, mitä olen koskaan kuullut! Etsikää itsellenne mukava paikka tästä kerroksesta. Aamulla joku kertoo teille lisää joukostamme, ja saatatte jopa päästä mukaan kujapartioihin”, kissa totesi. Olin pettynyt siihen, että naaras ei ollut uskonut meitä. Minulla ei ollut kai muita vaihtoehtoja, koska yksi kissoista tuli ja katsoi meitä tuimasti. Kävelimme pettyneinä erääseen nurkkaan, jossa ei ollut muita kissoja.
”Olen pahoillani, etten onnistunut”, kuiskasin hiljaisella äänellä Liljalle ja Daisylle, ”täytyy yrittää keksiä joku keino päästä täältä pois, mutta emme saa suututtaa näitä kissoja jos haluamme selvitä täältä elossa pois.”
Minua ei väsyttänyt, enkä edes pystynyt nukkumaan. Arvelin, että tämä johtajaksi kutsuttu kissa oli saanut joukkoihinsa paljon kissoja tällä tavalla. Moni pelkäsi kuolemaa, jonka vuoksi heidän oli vain hyväksyttävä se, että he kuuluivat tähän joukkoon. Minä en pelännyt kuolemaa, mutta en voinut kuolla vielä. Minulla oli tehtävä suoritettavana, jonka vuoksi minun oli selvittävä täältä hengissä pois.
//Lilja tai Lauha?
// 1598 sanaa
