Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Suunnitelmani varjostajan nappaamiseksi oli toiminut paremmin kuin olin odottanut. Heti kun Mahlahalla oli lähtenyt vaeltelemaan yksinään nummien suuntaan, hänen peräänsä oli ilmestynyt outo hahmo, joka ei mitenkään voinut olla kukaan Eloklaanista.
Olin seurannut kissan jalanjäljissä jonkin aikaa ääneti, kunnes olin päättänyt tehdä siirtoni ja loikata hänen kimppuunsa takaapäin. Sitä oli seurannut lyhyt taistelu, joka oli loppunut siihen, että olin saanut painettua muukalaisen maata vasten ja kutsunut Mahlahallan paikalle.
Tapahtui kuitenkin odottamaton juonenkäänne, jonka aikana kävi ilmi, että Mahlahallaa seuraillut kissa olikin tämän kauan sitten Kuolonklaanista lähtenyt emo, Metsähalla. Ilmeisesti emon näkeminen kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen oli avannut uudelleen Mahlahallan sisäisen pennun haavat ja sai tämän karkaamaan paikalta. Jäimme siis kaksin Metsähallan kanssa.
Nopealla silmäyksellä kissassa näkyi olevan paljon samaa näköä Mahlahallan kanssa: heillä molemmilla oli vaalea kermanvärinen turkki sekä tummempia kohtia kasvoissaan ja käpälissään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hän olisi yhtä kiltti ja lempeä kuin Mahlahalla. Muistin yhä elävästi, miten rikki Mahlahalla oli ollut emonsa lähdön jälkeen silloin, kun olimme olleet vasta pentuja Kuolonklaanissa. En ollut koskaan tavannut kollin emoa henkilökohtaisesti ennen tätä hetkeä saati kuullut hänen nimeään. Ensivaikutelmani hänestä ei ollut mitenkään positiivinen.
”Sinä tulet mukaan”, murisin naaraalle tylysti ja huiskaisin hännälläni siihen suuntaan, johon Mahlahalla oli juossut. ”Eikä mitään temppuja – pystyn kyllä juoksemaan sinut uudestaan kiinni tarvittaessa.”
”Voi, ei tulisi mieleenkään”, Metsähalla tuhahti ja pyöritteli silmiään. Mulkoilin häntä vihaisesti ja odotin, että tämä saisi laitettua tassua toisen eteen ja pääsisimme pikavauhtia leiriin. Toivoin vain, että Mahlahalla olisi siellä ja kunnossa.
Kun tulimme leiriin, vastanimitetty Huurresiipi istui yhä yövartiossa. Tuore soturi katsoi minua ja mukanani tullutta vierasta kissaa hämmentyneenä.
”Pidä häntä silmällä, niin minä käyn hakemassa Mesitähden”, mau’uin Huurresiivelle ja hölkkäsin aukion poikki Litteäkivelle, jonka alla Mesitähden pesä sijaitsi. En tiennyt, oliko viisasta jättää Metsähallaa niin nuoren kissan vastuulle, mutta muitakaan ei ollut näkyvissä tällä hetkellä.
”Mesitähti?” huhuilin pesän suulta ja yritin kurkkia tunnelin peittävän sammalverhon toiselle puolelle. Pimeästä kuului liikehdintää, ja pian Mesitähden pää työntyi verhon läpi. Päällikkö katsoi minua kysyvästi – selvästi edelleen hieman unenpöpperöisenä.
Selitin hänelle tilanteen niin lyhyesti kuin osasin: ”Löysimme Mahlahallan kanssa tunkeilijan alueeltamme. Hän on Mahlahallan emo, Metsähalla, ja on tarkkaillut Mahlahallaa jo useiden päivien ajan reviiriltämme käsin.”
Unisuus karisi Mesitähden silmistä, kun tämä kuuli uutiset. Hän työntyi kokonaan ulos pesästään ja seurasi perässäni Huurresiiven ja Metsähallan luo.
Sillä välin, kun Mesitähti jäi puhumaan Metsähallan kanssa, lähdin etsimään ystävääni. Suunnistin ensitöikseni soturien pesälle, jossa arvelin kollin olevan – bingo! Kermanvärinen soturi kyyhötti vuoteessaan surkean näköisenä. Lähestyin ystävääni yrittäen olla säikäyttämättä häntä.
”Mahlahalla?” kuiskasin hiljaa. Kyyristyin hänen viereensä ja katsoin häntä huolestuneena. ”Oletko kunnossa?”
//Mahla?
//420 sanaa
