Sypressikuiske
Kirjoittaja: Saaga
Partiostaan palattuaan Sypressikuiske tallusti hakemaan oravan tuoresaalis kasasta syödäkseen jotakin. Hän laski ruokansa sotureidenpesän lähistölle ja haukkasi ensimmäisen palasen makeasta oravasta. Se maistui tuoreelle ja naaras pohti oliko joku saanut sen tämän päivän aikana. Sypressikuiskeen mieliruokaa olivat varmasti kalat ja oravat. Kalat olivat ihan harvinaista herkkua hänelle ja siksi hän toivoi pääsevänsä kalastamaan taas mahdollisimman pian koska halusi tarjota saman nautinnon myös muille kissoille. Soturitar haukkasi makoisan lihan palasen suuhunsa. Olisikohan huomiselle mitään tärkeää tehtävää sillä naaras olisi halunnut viettää taas koko päivän parhaan ystävänsä Aurinkoroihun kanssa. Naaras rakasti toista koko pienestä sydämestään ja toivoi, että saisi edes saalistaa tämän kanssa mutta eihän hän tinnyt mitä tuleman piti. Kun naaras oli saanut ateriansa valmiiksi hän jäi haaveilemaan ja katselemaan tähtien peittemää taivasta. Taivas muistutti naarasta jostakin kissasta mutta hän ei ollut varma kenestä.
Hetken pohdittuaan hän tajusi sen olevan Tähtimöpentu sillä tämän kasvojen kuviot – valkoiset “pisama” täplät, jotka täydensivät mustaa naamaa ja valkoista kuonoa nimittäin – muistuttivat häntä tähtitaivaasta ja toisen klaanin Orvokkisydämen jossain kokoontumisessa kertomasta tarinasta. “Jokainen tähti kuvastaa yhtä soturia ja aina, kun yksi sammuu yksi soturi kuolee ja aina kun yksi syttyy uusi soturi saa alkunsa jossain jonkun klaanin mailla.” Jotenkin niin tarina oli mennyt. Lukivatkohan “soturit” mukaansa erakot vai eivät? Toivottavasti laskivat sillä silloin tähtiä satelisi paljon lisää ihan pian. Naaras nosti katseensa taas taivaisiin ja todisti juuri yhden tähden sammumista ja neljän syttymistä. Se laskisi yhteen yhden kuolleen soturin ja neljä uutta pientä soturin alkua. Kun Nokkospilvi oli synnyttänyt parisen auringon nousua ja laskua sitten Kujepennun, Lehmuspennun ja Lampipennun, Sypressikuiske oli käynyt vierailemassa niiden luona nopeasti mutta jättäny emon ja pennut lepäämään koettelemuksiensa jälkeen. Soturittaremme alkoi pian nuokahdella joten päätti vaeltaa raskain, väsynein ja kipein käpälin soturien pesään. Laskeuduttuaan alas hän etsi tiensä makuusijalleen väistellen nukkuvien kissojen häntiä. Päästyään pesälleen hän kävi makuulle ja työnsi päänsä käpäliensä päälle ja katseli hetken ympärilleen miettien muiden kissojen puuhia. Jotkut olivat ulkona vielä yöpartioissa tai yövartiossa mutta Aurinkoroihu makasi jo umpi unessa Sypressikuiskeen oman makuu sijan viereisellä makuu sijalla. Sypressikuiske nukahti melkein heti kauniit silmänsä suljettuaan.
“Hei unikeko! Aika mennä saalistamaan”, Sypressikuiske naukui hieroen korvaansa Aurinkoroihun niskaa vasten. Hänen sydäntään lämmitti koskettaa tämän ihanan pehmeää turkkia. Soturitar oli saanut nimensä jo aikoja sitten muttei vielä ollut päässyt johtamaan partiota. Eikä pääsisi vieläkään. Hänen pitäisi totutella soturin elämään kuten Aurinkoroihunkin. “Huomenta vain”, kellertävä kolli naukui. Sypressikuiske herähti kehräämään äänekkäästi, kun sai vihdoin toisen hereille. Naaras rakasti parasta ystäväänsä ja tämän näkeminen sai Sypressikuiskeen *aina* hyvälle tuulelle.
Noustuaan Aurinkoroihu hieroi hieroi omaa korvaansa Sypressikuiskeen kaulaan. “Mennään jo. Eivät hiiret meitä koko päivää odettele”, ruskearaidallinen naaras kehräsi. Toverukset kävelivät ulos pesästä. Aamun partiot olivat jo lähteneet ja kaksikko oli myöhästynyt nukkumalla pommiin. Onneksi matti myöhäsiä olivat myös Väärävarjo, Oksakuiske ja Salamataivas.
Soturiporukka lähti yhdessä kohti laajaa metsää. Partio kulki joen laitaa ja Salamataivas nappasi matkan varrella yhden hiiren. “Miten eilisesi meni?” Aurinkoroihu kysyi ystävällisesti aloittaen keskustelun. “Minä saalistin, olin kahdessa partiossa ja vietin aikaa itsekseni en mitään se suurempaa. Mitä sinä teit eilen?” soturitar vastasi ja kysyi sujuvasti samassa kommentissa säästääkseen kuulijansa aivokapasiteettia lyhyillä sanoillaan ja yhdellä kommentillaan sillä Sypressikuiskeesta tuntui usein, että hän puhui aivan liikaa ja liian pitkiä ja monimutkaisia sanoja käyttäen. “Minäkin saalistin ja taisin myös jutella joidenkin kissojen kanssa”, Aurinkoroihu totesi. “Oletko käynyt katsomassa klaanin uusia jäseniä. Minä kävin katsomassa heitä parisen auringon nousua sitten”, Sypressikuiske kertoili. “En ole vielä käynyt mutta pitäisi kyllä! Olivatko Tähtimöpentu ja Malvapentu oikeasti töykeitä? Niin minulle ollaan kerrottu!” kolli varmisti kallistaen päätään hiukan. “En tavannut heitä vielä mutta Kujepentu vaikutti hauskalta”, Sypressikuiske kertoi ennen kuin hyppäsi ensimmäiselle astinkivelle muun partion perässä. He hyppelivät astinkivien ylitse peräkanaa. “Ehkä voimme mennä yhdessä jokukerta?” Aurinkoroihu sanoi ja jäi odottamaan vastausta. “Toki”, soturittaremme vastasi parhaalle ystävälleen iloisen kehräyksen ja virneen kera. Pilvinen taivas ja painostava ilma tuntui enteilevän sadetta, joten partion pitäisi ehtiä leiriin ennen sen alkua jotteivat astinkivet olisi liian liukkaita ylitettäviksi. Loppu matkan partio kulki hiljaa sillä heidän oli nyt määrä alkaa saalistamaan. Muu partio jatkoi mutta Sypressikuiske jäi jälkeen, sillä hän oli jäljittänyt oravan. Partio oli päässyt jo metsään ja naaras toivoi sydämensä pohjasta ettei joutuisi kipuamaan saaliinsa perässä puuuhun. Tämä lähti hiipimään kohti saalistaan. Jotenkin jollakin askeleella väsynyt soturimme Sypressisydän onnistui säikyttämään oravan ja se lähti kapuamaan pitkin puunrunkoa. Soturitar lähti perään urheana ja itsevarmana. Huono kiipeilijä, kun oli hänen käpälänsä lipsuivat ja hän ei ollut todellakaan yhtä nopea kuin maanpäällä. Loikatessaan oksalle hän kurkotti käpälänsä eteen saadakseen oravan niiden väliin. Raukka-paran häntä jäi ruskealla turkilla peitettyjen tassujen väliin ja niiden omistaja vetäisi oravan lähemmäs tehdäkseen tappoiskun. Kallistaessaan päätään alemmas soturitar huomasi olevansa korkeammalla kuin koskaan ennen. Hänen otteensa oravasta hellitti ja se tippui koko matkan maahan yhdessä hujauksessa. Inahtaen viimeisen kerran se iskeytyi maahan jäätävän kumauksen saattelemana. Sypressikuiske-parka oli aivan kauhuissaan korkealla puun latvaoksilla. “Apua! Apua!” naaras huusi ja tarrautui oksaansa kovemmin. Kuin tilauksesta taivaalta alkoi sataa vettä kuin saavista kaatamalla. Pian koko ruskearaidallinen turkki ei enää erottunut latvustosta tummien tammen oksien seasta. Sypressikuiske tiesi olevansa pulassa ja pelkäsi jäävänsä puuhun ikiajoiksi. Muu partio oli jo varmasti jatkanut eteenpäin. “APUA! APUA!” naaras soturi kiljui taas. Sateen ropina peitti hänen huutonsa alleen mutta osa kaiusta tuli takaisin. “PUA!” se huusi. Metsässä kaikui vain ja ainoastaan sateen ropina. Tulisiko joku auttamaan naarasta. Soturitaremme hivuttautui lähemmäs runkoa ja kapusi hiljakseen ylemmäs isommalle oksalle ollakseen turvassa sateen loppuun asti kavutakseen alas.
Sadetta jatkui ja jatkui ja Sypressikuiske paleli jatkuvasti aina vaan. Pikku hiljaa sade alkoikin jo laantua mutta naaras parka paleli turkki aivan märkänä. Sadetta ripotteli vieläkin vähän mutta metsä oli edelleen hiljaisuuden vallassa. Missä muut viipyivät? Eivätkö he huomanneet soturittaren jälkeen jäämistä? Välittivätkö he edes oikeasti hänestä vai oliko tämä jokin suunnitelma jolla he pääsisivät eroon yhdestä soturista?! Hätäännyttävät ajatukset ja stressi putoamisesta saivat Sypressikuiskeen suunniltaan ja tämä oli vahvassa shokkitilassa tajuten tuskin mitään ympäristöstään tai identiteestitään. Hän ei edes tajunnut enää huutaa apua shokkitilastaan johtuen.
“Sypressikuiske?!” tuttu ääni havahdutti sekavan naaraan pahimmasta shokista – se oli Aurinkoroihu. Voi kuinka hän kaipasikaan kollin turkin lämpöä vierelleen. “Täällä!” hän huusi heikolla ja paaniikin täyteisellä äänellä. Voi kumpa hän löytäisikään soturittarensa täältä puun latvasta! Sypressikuiske olisi valmis tekemään sen jälkeen mitä tahansa saadakseen tämän kollin jäämään pysyvästi rinnalleen. “Apua! Apua!” naaras huusi taas.
//Arska!?
