Pohjaharha
Kirjoittaja: Elandra
Hilehuurteen kysymys omasta henkilökohtaisesta elämästäni sai lihakseni jännittymään. Oli vaivalloista pitää katse yhtä välinpitämättömänä kuin aiemmin. Mieleni alkoi välittömästi työstämään vastausta kollisoturin kysymykseen. Kuka oli minun emoni. Minä tiesin vastauksen, olin saanut tietää sen monia kuita sitten. Mutta kuolonklaanilaiset olivat vaatineet, että asia pysyisi omanani. Kukaan ei saisi tietää totuutta Tuhkajuovasta ja hänen harhahypystään. Oli edelleen vaikeaa uskoa, että Kuolonklaanin päällikön kumppani oli minun emoni. Mutta se oli vain veriside, minä en tuntenut mitään tätä Tuhkajuovaa kohtaan. Tai no, ei sitä voinut kieltää, joinain hetkinä olin kiinnostunut siitä, millainen elämä vieraassa klaanissa elävillä sukulaisillani oli. Mutta se siitä. Minä olin eloklaanilainen ja uskollinen vain Eloklaanille.
”Pohjaharha?” Hilehuurre katkaisi ajatukseni. Aivan, kolli odotti edelleen vastaustani. Siristin aavistuksen verran silmiäni, kuin arvioiden tabbykuvioisen soturin luotettavuutta.
”Minun emoni on kuolonklaanilainen”, päädyin vastaukseen, jonka olin koko ikäni kertonut muille. Se oli totuus, sillä emoni tosiaan oli kuolonklaanilainen. Hilehuurteen korvat värähtivät hänen kuullessaan vastaukseni. En pitänyt siitä tavasta, jolla hän katsoi minua. Soturi oli liian kiinnostunut.
”Etkö siis ole koskaan tavannut häntä?” kolli kysyi päätään kallistaen.
”Uskon, että olen”, vastasin kylmän rauhallisesti, ”olen tavannut monia kuolonklaanilaisia.” Hilehuurre näytti mietteliäältä. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun Hilehuurre näytti aivan tosissaan miettivän jotain. Hän oli siirtänyt jopa katseensa pois minusta. Hiljaisuus lopulta rikkoutui, kun Hilehuurre käänsi taas katseensa minuun ja avasi suunsa.
”Ehkä me voisimme selvittää kuka sinun emosi on”, kolli ehdotti kirkkaalla äänellä, mutta näytti jokseenkin varautuneelta.
”Ei”, sitä vastausta minun ei ollut tarpeen miettiä pidempään. Hilehuurre kurtisti kulmiaan.
”Miksi ei? Etkö sinä tahtoisi tietää, mistä sinä tulet?” tabbykuvioinen kolli uteli. Vilkuilin hieman hermostuneena ympärilleni. Keskustelu alkoi mennä pahasti pieleen, aivan väärään suuntaan.
”En tahdo puhua siitä täällä. Tule”, nau’uin terävällä äänellä ja viitoin Hilehuurteen perässäni kohti leirin uloskäyntiä. En tiedä, olinko tekemässä elämäni virheen, mutta minun oli saatava Hilehuurre luopumaan ajatuksesta, että hän voisi löytää minun emoni. Kolli oli niin arvaamaton, että hän olisi saattanut aivan hyvin lähteä selvittämään moista asiaa omin päin kielloistani huolimatta, joka ajaisi hänet itsensä ja Eloklaanin hyvin pahoihin ongelmiin.
”Ai, no hyvä on”, Hilehuurre naukaisi hämillään ja lähti ripein askelin perääni.
Vein klaanitoverini vähän matkan päähän leirin sisäänkäynnistä. Tarkastin ympäristön varmistaen, ettei paikalla ollut ylimääräisiä korvapareja. Tästä ei tarvitsisi kenenkään muun kuulla.
”Osaatko sinä pitää salaisuuden?” kysyin ja kohdistin meripihkaisen katseeni Hilehuurteen silmiin. Hän näytti yllättyneeltä ja empivältä. Se oli huono merkki.
”No tuota, osaan minä”, kolli vastasi, muttei se vakuuttanut minua. Otin askelen lähemmäs Hilehuurretta.
”Se ei riitä. Nyt sinun on aivan tosissasi luvattava, ettet ikinä koskaan, et milloinkaan kerro tätä kenellekään. Tämä on salaisuus, joka jää vain minun ja sinun välille”, nau’uin äänellä, jonka saattoi tulkita myös hieman uhkaavana. Mutta minun oli näytettävä, että olin tosissani. Hilehuurteen oli pidettävä suunsa kiinni, jos hän tahtoi tietää emostani.
”Okei, minä lupaan”, Hilehuurre naukui, nyt huomattavasti vakuuttavammin. Toivoin, että hän ymmärsi kuinka tosissani olin.
”Minä tiedän, kuka minun emoni on”, kerroin salaisuuden rauhallisella äänellä, katsoen Hilehuurretta suoraan silmiin, jotta voisin huomioida jokaisen pienenkin reaktion, mitä kollista saisi irti.
//Hile?
