Talvikkitassu
Kirjoittaja: Aura
”Kenties sait katalan mestarin siksi, että olet itse niin katala”, Kuutamotassu näpäytti vanhempaa naarasta viattoman oloisena ja kohautti lapojaan. Talvikkitassu luimisti korviaan ja matki toisen sanojaan hiljaa.
”Tiedätkös, on tapana sanoa, että sitä saa, mitä antaa”, naarasoppilas jatkoi ja siirtyi omalle vuotelleen sukimaan turkkiaan. Talvikkitassukin jatkoi oman punaruskean turkkinsa sukimista ja aina välillä vilkuili mustavalkeaa naarasta, joka siisti omaa turkkiaan.
”No, millainen se mestarisi sitten on? Utusielu kuuluu Eloklaanin vanhimpiin sotureihin, kaipa hän jotain oppeja on elämänsä varrella saanut”, Talvikkitassu naukui ja yritti viritellä keskustelua nuoremman oppilaan kanssa. Hän halusi selvittää sen mikä Kuutamotassussa tuntui niin kiehtovalta ja miksi naaras oli niin erilainen siskoonsa verrattuna. Vai oliko? Ehkä mustavalkea kissa vain esitti ja oli yhtä surkea, kuin siskonsa. Talvikkitassusta tuntui, että kaikilla oli jonkinlainen ego ja kuori. Kukaan ei ollut sitä mitä he väittivät olevansa ja ei Talvikkitassukaan ollut. Ei tietenkään, kuinka hän voisi olla hyvä ja arvostettu soturi, jos hän näyttäisi sen saman naaraan, jonka hän oli näyttänyt isälleen? Sen kissan, joka oli ollut rikkinäinen ja herkkä. Sitä Talvikkitassu pohjimmiltaan oli, mutta oli vain helpompaa olla kovis. Se kissa, joka oli tunnettu muiden oppilaiden keskuudessa rääväsuisena kiusaajana. Naaras huokaisi hiljaa, kun Kuutamotassulta ei irronnut oikein minkäänlaista reaktiota. Hän sitten nousi ylös ja tassutteli istumaan naaraan lähelle. Talvikkitassu istahti aivan Kuutamotassun turkkiin kiinni ja jatkoi turkkinsa sukimista.
”Etkö osaa puhua vai miksi sinä olet hiljaa?” Talvikkitassu naukaisi hieman ärsyyntyneenä, hän oli tottunut saamaan reaktioita muissa.
”Tiedäthän, voittaisin sinut koska tahansa juoksukilpailussa”, naaras tokaisi ja ravisteli sitten takkuista turkkiaan.
”Sen takia en enää viitsi haastaa muita kissoja kilpailemaan kanssani. Tiedäthän, olen niin ylivoimainen. Muut vain pettyisivät hävitessään minulle. Niin, en viitsi aiheuttaa heille pettymyksiä”, Talvikkitassu jatkoi ja räpäytti silmiään mahdollisimman ylivoimaisen, ja voittamattoman näköisenä. Naaraan katse uhkui varmuutta, vaikka hänen silmissään välähti epävarmuus siitä, että hän ei ehkä olisi voittamaton. Sitä hän halusi olla, voittamaton. Talvikkitassu halusi olla voittamaton.
// Kuutamo?
