Kuutamolaine
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Jokin karvainen kutitti Kuutamolaineen nenää ja sai hänet aivastamaan. Hän raotti silmiään väsyneenä, eikä oikeastaan edes yllättynyt nähdessään Talvikkitakun vänkäytyneenä samaan petiin hänen kanssaan. Tämä oli jo ties kuinka mones kerta saman kuun sisällä, ja mustavalkoinen soturitar alkoi pikkuhiljaa olla kypsänä toverinsa lapselliseen käytökseen.
“Talvikkitakku, siirrä häntäsi johonkin muualle naamaltani”, hän murahti ja yritti liikahtaa kauemmaksi punertavasta naaraasta, mutta huomasi pian yrityksensä turhaksi tajutessaan soturin makaavan puoliksi päällään.
Talvikkitakku ei tehnyt elettäkään noustakseen siitä, ja tyytyväisestä tuhinasta päätellen tämä oli edelleen sikeässä unessa. Kuutamolaine heilautti korvaansa tympääntyneenä ja mietti, miten saisi hätisteltyä naaraan ylös ilman että herättäisi kaikkia muita pesässä nukkuvia sotureita.
Jos hänellä olisi yhä häntä – tai ainakin edes hiukan pidempi sellainen -, hän voisi käyttää samaa kutitustemppua Talvikkitakkuun ja antaa tämän maistaa omaa lääkettään. Koska se ei ollut mahdollista, oli keksittävä jotakin muuta.
Ähkäisy karkasi Kuutamolaineen suusta Talvikkitakun vaihtaessa suurieleisesti asentoa hänen päällään. Hänen mittansa oli tullut vihdoin täyteen. Talvikkitakku saisi nyt luvan siirtyä takaisin omalle paikalleen, sillä hänen oli lähdettävä kohta saalistuspartioon.
Matala murina kurkustaan kummuten hän näykkäisi ystäväänsä tämän hännästä, joka kiemurteli edelleen hänen kuononsa edessä. Se sai naaraan hätkähtämään hereille ja vetäisemään häntänsä kauemmaksi. Kuutamolaine vastasi soturin typertyneeseen tuijotukseen närkästyneellä mulkaisulla, ennen kuin kiemurteli pois tämän alta.
Sen sijaan, että punertava naaras olisi tajunnut vaihtaa paikkaa, tämä valuikin makaamaan koko pituudessaan Kuutamolaineen vuoteeseen, nyt kun hän oli noussut ylös. Hän ei ollut uskoa silmiään. Talvikkitakku oli varmasti koko klaanin häpeilemättömin kissa!
“Talvikkitakku, se on minun petini!” hän sihisi naaraan korvaan, koska ei halunnut häiritä muita liikaa. Se taisi kuitenkin olla jo myöhäistä, sillä muutamat vilkuilivat heidän suuntaansa nyrpeän näköisinä. “Miksi sinun pitää aina ängetä viereeni, kun voisit nukkua omilla sammalillasi kaikessa rauhassa?!”
”Au! Ensinnäkin Kuutamolaine, tuo ei ollut kovin kivasti tehty. Minun häntääni sattui”, Talvikkitakku naukaisi loukkaantuneena, vilkaisi pitkää häntäänsä ja siirsi katseensa taas ystävänsä puoleen.
”Ja sinun petisi on paljon pehmeämpi!” Talvikkitakku yritti valehdella ja räpäytti silmiään mahdollisimman viattoman näköisenä.
Kuutamolainetta sapetti nyt ihan todella. Miksi Talvikkitakun piti tehdä kaikesta aina niin hankalaa? Ihan kuin naaras tahallaan olisi halunnut aiheuttaa hänelle päänsärkyä mitä turhimmista asioista.
“Ihan sama”, hän huokaisi lopulta ja heilautti luovuttaneena hännäntöpöään. “Minun on mentävä partioon.” Sen sanottuaan hän lähti marssimaan tuohtuneena kohti pesän uloskäyntiä, mutta olikin törmätä Rastaskukkaan.
“Huomenta vain”, sinikilpikonnakuvioinen soturi naukui räpytellen silmiään hiukan häkeltyneenä. Kuutamolaine tunsi korvissaan kiusaantunutta kuumotusta – hän oli varmaankin näyttänyt joltain kiukuttelevalta pennulta lähtiessään Talvikkitakun luota. “Sinäkin olit tulossa saalistuspartioon, etkö vain? Piiskujalka ja Kipinäsydän ovat jo jalkeilla, mutta Nopsaliekki näyttäisi yhä vetelevän sikeitä. Voisitko käydä herättämässä hänet nopeasti?”
“Tietysti!” hän vastasi epäröimättä. Kenties tällä tavoin hän voisi hyvitellä aiempaa käytöstään ja lisäksi saada ajatuksensa muualle Talvikkitakku-ongelmasta.
Käytyään tökkimässä Nopsaliekin hereille hän suuntasi aukiolle, jossa muu partio jo odotteli heitä. Rastaskukan johdolla joukko suuntasi metsään.
Kuutamolaine oli tarkoituksella jättäytynyt kulkemaan porukan perälle, sillä aamuinen ärhentely Talvikkitakulle oli nyt ruvennut kaduttamaan häntä. Hän oli tosiaan tainnut näykkäistä vähän liian lujasti. Ei hän ollut halunnut satuttaa ystäväänsä…
“Miten voit, Kuutamolaine?” Nopsaliekin hieman raukea naukaisu yllätti Kuutamolaineen. Missä vaiheessa kolli oli tullut hänen rinnalleen?
“Ihan hyvin”, hän vastasi sen enempää ajattelematta. Heti seuraavana hän kuitenkin jo möläytti: “Tai no en ehkä sittenkään.”
Nopsaliekki katsahti häneen suurilla kirkkaankeltaisilla silmillään selvästikin selitystä odottaen. Kuutamolaine huokaisi ja nytkytti hännäntöpöään hieman tuohtuneena.
“Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi ystävä, jonka koko elämäntehtävä tuntuu olevan elämäsi hankaloittaminen kaikin mahdollisin tavoin?” hän kysyi kollilta vilkaisten tähän varovasti. Hän ei ollut varma, oliko Nopsaliekki tietoinen, kenestä hän puhui. He kinasivat usein milloin mistäkin Talvikkitakun kanssa, joten ei olisi ollut mikään yllätys, jos kaikki klaanin kissat olivat perillä heidän asioistaan. “Niin kuin sellainen ystävä, joka ei kuuntele, kun pyydät antamaan vähän tilaa tai omaa rauhaa. Sellainen ystävä, joka ei tunnu osaavan ottaa mitään vakavissaan ja pitää kaikkea jonakin typeränä leikkinä.” Puhuessaan mustavalkoinen soturitar tunsi niskakarvojen pörhistyvän pelkästä ajatuksesta. Huomatessaan sen hän veti syvään henkeä ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän ei saanut antaa Talvikkitakun päästä ihonsa alle.
//Nopsa?
