Käärmepentu
Kirjoittaja: Käärmis
Heräsin vinkaisten pienellä äänellä. Avasin silmiäni vähän ja katselin pentutarhaa väsyneenä. Isän kuolemasta ei ollut vielä kauhean kauaa ja muistelin häntä vieläkin paljon. Tuntui siltä, että tämä klaani ja tämä pentutarha ei olisi enää koskaan sama ilman häntä. Emoa minulla ei ollut niin kamala ikävä. Hän ei ollut muutenkaan koskaan ollut iloinen hoitaessaan minua ja oli huutanut minulle pienestäkin. En muistanut hänestä mitään muuta kun ärsyttävän rääkyvän äänen. Avasin silmiäni hieman enemmän. En voinut uskoa, että jouduin elämään ilman isääni. Hän oli ollut vahva ja suuri soturi, mutta silti kuollut etsiessään emoani. Nostin pääni ylös ja avasin silmäni kokonaan auki. Näin pentutarhan suulta tulevaa erittäin himmeää valoa.
”Päivä on ilmeisesti jo aika pitkällä”, mumisin hiljaa. Nousin nyt istumaan. Pentutarhan joissain nurkissa oli edelleen hyvin laimeaa ketunhajua ja se häiritsi minua. Toki ne ketunhajut joita nurkkiin oli jäänyt olivat alkaneet jo kadota olemattomiin, mutta minua edelleen kalvoi ajatus siitä, että kettu oli asunut siellä ja tuntui siltä, että se vaanisi minua yöt ja olisi valmis hyökkäämään heti, kun kaikki lähtevät ulos. Minulla oli nyt vuorostaan nälkä. Halusin ruokaa, mutta en jaksanut vinkua juuri nyt, joten tyydyin olemaan nälissäni. Mietin näkisinkö isääni joskus unissani. Jos en ollut täysin väärässä, joskus jotkut saattoivat nähdä unia, joissa tapasivat tähtiklaanin kissoja. Toki en uskonut isäni ilmestyvän uniini tuosta noin vain. Tuhahdin hiljaa ja laskin pääni taas voimattomana alas. Siristin silmiäni taas. Tuntui siltä, että pentutarhassa olisi hiljaisempaa kuin koskaan. Tai paljoako minä asiasta tiesin. Olin itse tuskin vielä yli kuutakaan ja ajattelin jo niin syvällisiä. En voinut uskoa välillä itseäni. Paljonko sitä mieleen saattoi saada sen jälkeen, kun oli vähän kuunnellut vanhempien kissojen puheita pentutarhan ulkopuolella. Joskus soturit puhuivat kovempaa kuin uskoivat, ja saattoivat vahingossa puhua vakavammistakin asioista, joista olin pian kiusallisen tietoinen. Mietin, pääsisinköhän jo pian ulos pentutarhasta, vai olisinko siellä jumissa, kunnes olisin melkein oppilas. Höristin korviani. Halusin taas vähän salakuunnella ulkona olevia sotureita. Kenties saisinkin kuulla jotain kiintoisaa, olihan minulla sentään ihan hyvä kuulo. En kuitenkaan kuullut muuta kuin epämääräistä muminaa, kun soturit kulkivat lähellä pentutarhaa. Tuhahdin uudelleen. Miksi ihmeessä kukaan ei voinut pysähtyä sattumalta pentutarhan lähelle juttelemaan jostain kiintoisasta. Kuulin askelia, kun Kimalaistoive kävi kurkkaamassa sisään pentutarhaan. Siristin silmiäni niin, että näytin nukkuvalta. Kimalaistoive oli siinä hetken ja lähti sitten pois. Oma nukkumapaikkani oli pieni ja lämmin sammalvuode. Kimalaistoive tai Sypressikuiske saattoivat nukkua hänen kanssaan tai pitää minusta huolta, mutta monesti olin enemmän kuitenkin omissa oloissani. Olin jo nyt ikuisessa kiitollisuudenvelassa kahta naarasta kohtaan, mutta en silti halunnut näyttää siltä, että palvoisin heitä kuin mitäkin tähtiklaanin suurimpia kissoja. En voinut uskoa, että nämä kissat toimivat melkoisen paljolti minun kasvattajina, kun vanhempani olivat poistuneet elämästäni. Olisin voinut helposti kuvitella jääväni ilman lämpöä ja kunnon turvaa, kun emoni vain lähti tuosta noin vain ja isäni kuoli. Kaikkein eniten toivoin periväni isäni jalouden, mutta pelkäsin, että perisin sen sijaan emoni kitkeryyden ja ilkeyden minua kohtaan. Kuinka huono emo täytyi olla, jotta hylkää oman pentunsa ja katoaa klaanistaan! Päätin mennä taas nukkumaan. Suljin silmäni ja kohta vajosin jo unimaailmaan.
Avaan silmäni ja näen pentutarhan. Kuitenkin tällä kertaa se ei ole sama. Tiedän jo mitä on tekeillä ja varaudun pahimpaan.
”Ei taas tätä”, vaikersin hiljaa ja puristin silmäni yhteen yrittäen päästä pois tästä painajaisesta. Tunnen tökkäyksen turkissani ja tiedän, että en ole päässyt pois unesta. Nostan pääni tuskaisa ilme kasvoillani. Näen saman utuisen hahmon kuten aina.
”Mene pois tieltä tai tallaan sinut. Sinun ei pitäisi viedä koko tilaa makuualusilta”, emon raakkuva ääni kaikui tyhjässä pentutarhassa. Vaivaantuneena ryömin reunempaan ja annoin emolle tilaa. Hänen jo minulle tuttu utuinen hahmo meni makuulle ja naaraan turkki hohkasi kylmää. Tiesin, että tämä oli unta ja, että tällaista ei ollut koskaan käynyt, koska kun emo oli lähtenyt, olin ollut niin pieni, että en ollut oikeastaan edes neljäsosakuuta, mutta silti unen tapahtumat riipivät sydäntäni. Yritin, jos tämä kerta olisi erilainen. Menin lähemmäs emoa ja painauduin hänen turkkiinsa.
”Mene pois tyhmä ketunläjä!” emo sihisi. ”En koskaan halunnut pentua. Olet muutenkin vain yksi iso pettymys!”
”Anteeksi”, sanoin hiljaa ja möngin vaistomaisesti kauemmas emosta. Kuulin ääntä pentutarhan suulta. Sydämmeni hypähti ja minut valtasi lämpö. Tämä oli unen paras kohta. Kääpäkorppi, isäni tuli sisään orava suussaan. Hänenkin hahmonsa oli hieman utuinen, mutta silti huomattavasti selkeämpi kuin emon.
”Toin syötävää”, Kääpäkorppi naukui lämpimällä äänellä. Hän katsahti minuun hieman hämillään ja sitten työnsi minua jättimäisellä tassullaan lähemmäs emoa. Värähdin, kun emon kylmä hohka levisi ympärilleni.
”Mikset koskaan pidä häntä lähelläsi? Hän jäätyy pian, jos hän ei pääse luoksesi lämpimään”, isäni naukui. Emo vain pyöräytti silmiään. Värähdin.
*Voisinkohan rikkoa unen kehän ja sanoa jotain?* mietin. Avasin suuni valmiina sanomaan jotain, mutta mitään ei tullut ulos. Suljin suuni turhautuneena ja aloin täristä, kun emosta hohkaava kylmyys velloi ympärilläni. Emo kurotti kaulaansa ja alkoi syödä oravaa, jonka isä oli laittanut makuualusen viereen. Pian tunsin Kääpäkorpin hampaat niskassani. Hän nosti minut tassuihinsa. Kehräsin tuntiessani isästä hohkaavan lämmön. Isä oli selkeästi aivan toista maata kuin emo.
*Ota minut mukaasi*, vaikersin mielessäni isälleni. Kun emo oli ahminut ahneesti oravansa, isä siirsi minut taas hänen viereensä ja lähti ulos. Yritin mönkiä hänen peräänsä rikkoen viimeinkin unen kaavaa, mutta kauhukseni tunsin emon hynnet selässäni.
”Mihin olet matkalla rääpäle?” naaras sylki. Vinkaisin ja hän veti minut maassa laahaten takaisin viereensä.
”Kuules. Isäsi on kyllä vahva ja komea, mutta kamalan typerä. Pidin hänestä enemmän aiemmin, mutta nyt…” emo hiljeni. Hän huokaisi ja katseli hetken pentutarhan seinään. Pian hän kuitenkin jo nousi ylös ja tallusti pois.
”Mihin menet?” kysyin vaikka tiesin jo vastauksen. Emo vain mulkaisi minua ja häipyi. Huokaisin haikeasti. Tiesin, että uni olisi vain menossa huonompaan suuntaan. Isä tuli myöhemmin paikalle.
”Mihin emosi lähti? Näin hänet ulkona pentutarhasta ja vähän ajan päästä tajusin hänen hajujälkensä johtavan pois klaanin rajoilta. En tiedä minne hän meni tai miksi, mutta minun täytyy löytää hänet.”
”En tiedä. Hän ei kertonut”, naukaisin hiljaa. Isäni kääntyi ympäri.
”Nuku vain yö yli. Tulen katsomaan sinua aamulla.”
”Ei! Jää tänne kanssani! En halua olla yksin”, anelin ja anelu tepsi. Kääpäkorppi kääriytyi ympärilleni ja laski päänsä. Käperryin hänen viereensä ja kohta oli taas aamu. Isä oli kadonnut. Tiesin mitä seuraavaksi tapahtuisi ja yritin herätä.
”Ei! Ei tätä taas!” vinguin ja pian heräsin.
Pentutarha oli synkkä. Olin nukkunut lähes koko päivän ohi. Tiesin, että uni ei ollut täysin se, mitä oikeasti tapahtui, mutta se oli oma versioni ja tarpeeksi kauhea. Karvat pörrössä ja itku kurkussa katselin hiljaista pentutarhaa. Lähistölläni omalla alusellaan nukkui Kimalaistoive. Vatsani kurni ja mietin pitäisikö mi un mennä hieman kauempana nukkuvan Sypressikuiskeen luokse ja pyytää häneltä maitoa, mutta en uskaltanut häiritä naarasta, kun vaikutti siltä, että kaikki olisivat juuri menossa nukkumaan.
*Ehkä voisin hiippailla hakemaan jonkin hiiren ja kokeilla kiinteää riistaa?* ehdotin itselleni mielessäni. Kuitenkin päädyin pysymään paikoillani kestämässä nälän tunnetta. En uskonut saavani enää unta. Minulla oli liian kauhea nälkä ja uni oli saanut minut taas kerran pois tolaltani. Keräsin rohkeuteni ja lähdin kohti Sypressikuisketta. Hiivin kuningatarta kohti, mutta juuri viime hetkellä muutin mieleni. Käännyin ympäri ja lähdin Kimalaistoivetta kohti. Menin hänen vierellensä kerälle ja painauduin naarasta vasten. En halunnut nukkua yksin. En enää.
Herätessäni en huomannutkaan olevani taas yksin. Kimalaistoive oli edelleen vierelläni. Kolmijalkainen ikikuningatar oli siinä, vierelläni, pitämässä minusta huolta. Lämpö kasvoi sisälläni. En voinut uskoa, että klaanissani oli näin ihania kissoja. Nostin päätäni ja vinkaisin, kun tajusin kuinka tyhjä vatsani todella oli. Kimalaistoive käänsi korviaan.
”Mitä nyt?” naaras kysyi lempeällä äänellä. Olin onnellinen, kun emon rääkkyvän äänen sijaan kuulin Kimalaistoiveen pehmeän äänen.
”Minulla on nälkä”, sanoin tuskin kuiskausta kuuluvammin. Naaras nuolaisi päälakeani ja nousi ylös.
”Sypressikuiske?” Kimalaistoive kysyi
”Niin?” kuningatar nosti päätään väsyneenä.
”Voiko Käärmepentu säädä taas vähän maitoa?”
Sypressikuiske hymyili. ”Tietenkin.”
Kimalaistoive laski minut naaraan vierelle ja otin pieniä haparoivia askelia naarasta kohti. Menin tämän vatsan luo ja ryhdyin imemään maitoa. Siinä samalla tajusin kunnolla, kuinka nälkäinen oikeasti olin.
Pyörittelin pientä sammalpalloa jonka olin tehnyt löytämistäni ylimmääräisistä sammalhipuista. Minulla oli tylsää. En halunnut mennä häiriköimään muita pentuja. Eivät he kuitenkaan haluaisi leikkiä kanssani. Nostin sammalpallon suuhuni ja menin pentutarhan suulle.
*Voisinkohan mennä ulos?* mietin. Katsoin taakseni. Kimalaistoive ei ollut siellä. Pudotin sammalpallon maahan
”Sypressikuiske?” huhuilin.
”Niin?”
”Saanko mennä ulos?”
”Älä mene vielä kultapieni. Jonkun pitää vahtia sinua siellä. Eihän sitä tiedä vaikka haukka tulisi ja nappaisi sinut mukaasi.”
Huokaisin. Jos Kimalaistoive ei tulisi pian, en pääsisi koskaan ulos. Pyörittelin palloa taas tassuissani.
*En minä nyt niin pieni enää ollut, että jäisin tuosta noin vain haukan kynsiin*, ajattelin tympeänä. Löin sammalpalloa ja lähdin juoksemaan sen perään. Voisihan sitä nyt leikkiä itsekseenkin. Ryhdyin heittelemään sammalpalloa ja yritin aina parhaani mukaan napata sen. Hetken siinä juoksin edestakaisin, kunnes tylsistyin ja hengästyneenä lyyhistyin maahan. Tunsin maan tärinän, kun kissoja kulki pentutarhan lähistöllä. Tuhahdin.
*Enkö vain saisi mennä ulos?* marisin mielessäni. En uskaltanut marista ääneen. En halunnut vaikuttaa ärsyttävältä kakaralta, joka ei välitä muusta kuin itsestään. En halunnut ärsyttää varsinkaan Sypressikuisketta tai Kimalaistoivetta. He juuri olivat kissoja joiden välille halusin pitää hyvät välit. Viimeisin asia mitä ikinä halusin oli joutua riitaan kahden kuningattaren kanssa. Heillä oli molemmilla hyvä sydän ja ystävällinen luonne. Halusin, että nämä kissat olisivat kanssani ikuisesti enkä joutuisi koskaan eroon heistä. Ajatukseni lähtivät harhailemaan. Jos perisin emon itsekkyyden, Kimalaistoive ja Sypressikuiske varmasti hylkäisivät minut. Mietin, millainen minä nyt olin ja millainen emo omien muistojeni mukaan oli. En saanut mieleeni juuri mitään. Ehkä se, etten itse haluaisi omia pentuja. Olisi kamalaa, jos omat pentuni joutuisivat elää samankaltaisen tragedian kuin minä. Miksi en vain voinut omistaa omaa rakastavaa emoa. Tosin, Sypressikuiske ja Kimalaistoive olivat minulle kuin omia emoja.
Astelin ulos. Silmäni olivat apposen auki. Tärisin jännityksestä, kun kylmä ilma kulki ohitseni. Katsoin Kimalaistoiveeseen innoissani. Kolmijalkainen naaras hymyili minulle lempeästi. Kyhräsin ja lähdin eteenpäin. Pian Kimalaistoive tuli pysäyttämään minut.
”Sinun täytyy pysytellä kukkulalla”, naaras naukui. Alistuneena menin kukkulan laelle. Katselin silmät kimmeltäen ympärilleni. Viitoin metsään.
”Miksi me olemme vaan täällä nummella? Miksei meillä ole metsää?” kysyin pääasiassa vain itseltäni. Kimalaistoive oli kadonnut. Sisälläni velloi halu lähteä itsekseni tutkimaan reviiriä, mutta tiesin, että joutuisin siitä vain ongelmiin. Istahdin siihen ja ryhdyin pesemään itseäni. Näin muutaman oppilaan jutustelemassa keskenään. Tuhahdin. Miksen minäkin voisi mennä kuljeskelemaan reviirillä ja napata riistaa. Oli nii epäreilua, että jouduin aina kököttämään pentutarhassa itsekseni. Toki olisin minä aina voinut mennä Sypressikuiskeen pentujen kanssa, mutta en ollu kyllä varma uskaltaisinko.
*Entä jos he eivät pidä minusta? Entä jos he vihaisivat minua tai ajattelisivat minun olevan aivan tyhmä ja heikko? Tai kauheampaa, entä jos he ajattelisivat minua emoni kaltaisena?* hytisin ajatusteni lomassa. En olisi voinut koskaan ajatella itseäni emoni kaltaisena. Hän oli karmea kissa ja tiesin sen hyvin. En tiennyt oliko minun tarkoitus oikeasti muistaa häntä enää, mutta en vain voinut saada häntä koskaan mielestäni. Huokaisin. Mitä tekisin, jos kaikki ajattelisivat minua emoni kaltaisena? Häädettäisiinkö minut klaanista tai surmattaisiin rangaistuksena kaikesta pahasta mitä voisin tehdä? Pelko yltyi sisälläni ja lyhyehkö häntäni valahti maahan. Kaikki se aikaisempi innostus ulkomaailmasta oli kaikonnut. Valahdin maahan. En voinut vain enää kestää ajatusta siitä, että muut kissat vertaisivat minua emooni, se sai minut vain kamalan surulliseksi ja vihaiseksi samaan aikaan. Makasin siinä lyyhistyneenä jonkin aikaa, kunnes maa ja vähäinen lumi vatsani alla alkoi tuntua liian kylmältä ja inhottavalta. Nousin ylös ravistellen itseäni ja tassutin takaisin pentutarhaan. Kimalaistoive oli jossain hieman kauempana ja vilkaisi minuun nopeasti, kun menin takaisin sisälle. Kaikki se ajattelu oli saanut minut taas väsyneeksi. Möngersin omalle makuusijalleni ja käperryin pieneksi palloksi.
Kävelin ohuella polulla. Oli hiirenhiljaista. Kylmä tuuli pörrötti turkkiani. Missä kaikki olivat?
”Hei! Onko täällä ketään? En haluaisi olla yksin…” huutelin metsään. Minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Tuntui, että joku tai jokin kuitenkin katseli minua. Hiivin eteenpäin hiljalleen. Pian näin jotain, jota en olisi koskaan halunnut nähdä. Isäni makasi maassa veren peitossa. Nyt tiesin, että tämä oli unta, mutta miksi tällaiset painajaiset kummittelivat mielessäni. Huokaisin hiljaa hiivin isäni luokse ja menin makuulle tämän viereen. Tämän hahmo oli edelleen usvainen, mutta tunnistin hänet hyvin. Hänen lämpönsä leijui ympärilläni ja kehräsin pienesti. Kuulin askelia takaani ja joitakin klaanitovereitani tuli paikalle. En nähnyt heidän naamoja, mutta he järkyttyivät nähdessään isäni ja minut hänen kuolleen ruumiinsa vieressä makuulla kehräämässä.
”Tämä ei ole sitä miltä näyttää. Minä vain-” yksi sotureista keskeytti lauseeni hännän heilautuksella.
”Siitä kaikesta huolimatta, mitä isäsi oli tehnyt hyväksesi, päätit sitten vain antaa hänen kuolla. En usko, että pystyisit tappamaan hänet, mutta se että et auta ja vain nautit hänen kuolemastaan riittää meille. Viemme nämä tiedot päällikölle ja hän karkottaa sinut ikiajoiksi”, soturi naukui ja hänen äänessään oli hieman halveksivaa kylmyyttä. Joku toinen otti minua niskasta ja lähti kantamaan pois. Ryhdyin rimpuilemaan, mutta se ei auttanut. Vikisin kovaäänisesti ja yritin edelleen päästä kissan otteesta irti. Se oli ehkä unta, mutta tuntui todelta. Pian pääsimme takaisin tuttuun paikkaan. Näin pentutarhan ja sen edessä Kimalaistoive ja Sypressikuiske katsoivat minua vihaisesti ja halveksuen. Se jos jokin satutti minua sisäisesti. Tunsin otteen hellittävän, kun minut laskettiin maahan. Päällikkömme Mesitähti tuli paikalle.
”Käärmepentu. Olen saanut kuulla, että sinä olet todistanut isäsi kuolemaan ja antanut tämän vain menehtyä. Et hakenut lainkaan apua, etkä yrittänyt itse tehdä mitään. Makasit vain hänen ruumiinsa vieressään kehräten. En voi uskoa, että pentu voisi olla näin julma omaa vanhempaansa kohtaan ja siksi emme voi asettaa luottamustamme enää sinulle. Ryhdyt oppilaaksi vasta 10 kuun iässä etkä voi koskaan saada soturinimeäsi. Tämän lisäksi, jos teet vielä jotain kauheaa tai edes vähän samankaltaista, sinut häädetään klaanista etkä koskaan saa tulla takaisin”, päällikkö viimeisteli. Karvani nousivat pystyyn ja tassuni tärisivät. Nyt aloin jo epäillä oliko tämä oikeasti unta. Entä jos olisinkin vain luullut sitä uneksi, ja isäni olisi oikeasti ollut siinä kuolleena. Järkytys lamaannutti minut. En voinut sanoa tai tehdä mitään. Istuin vain siinä, kaikkien edessä, osaamatta tehdä yhtään mitään.
Pian kuitenkin heräsin täristen omalta vuoteeltani. Käperryin pieneksi palloksi tärisemään ja en enää edes uskaltanut nostaa katsettani ylös. Tuntui kuin maailma ympäriltäni haluaisi pettää minut.
*Rakas tähtiklaani. Anna näiden painajaisten loppua!* ajattelin hädissäni.
KP-boosti käytössä
