Mesiviiksi
Kirjoittaja: Elandra
Raotin hitaasti silmiäni ja totuttelin pesän hämärään valoon. Olin nukkunut hyvät yöunet, ja nyt olisi aika nousta ylös. Kierähdin vatsalleni ja venyttelin makean haukotuksen kera. Nousin seisomaan ja käänsin katseeni pesän uloskäyntiin. Ulkona oli vielä hämärää, ja pääaukio kuulosti hiljaiselta. Astelin ulos pesästäni viileään ilmaan. Olin luvannut opettaa Hillatassulle uusia taisteluliikeitä. Aiemmat harjoitustuokiomme olivat lähinnä keskittyneet saalistamiseen, sillä Hillatassun heikkous tuntui olevan nimenomaan saalistaminen. Pääaukio oli yhtä hiljainen kuin aina tähän aikaan. Minttuliekki kalusi yön yli kylmässä ollutta hiirtä lähellä sotureiden pesää, eikä varapäällikkö huomannut minua. Lehtikato oli ollut melko kylmä, ja onneksi nyt pakkaset olivat helpottaneet. Hiirenkorvan aika olisi pian käsillä, ja saisimme nähdä ensimmäistä kertaa metsän heräävän henkiin. En malttanut odottaa, että koivumetsän puihin kasvaisi hiirenkorvat, jotka lopulta puhkeaisivat lehteen viherlehden aikoihin. Tassuttelin oppilaiden pesälle ja työnsin pääni pesään.
”Hillatassu, on harjoitusten aika.” Pieni valkoinen kolli säpsähti hereille ja katsoi minua unisilla silmillään. Hän nyökkäsi ja alkoi valmistautumaan lähtöön. Hillatassu suki turkkiaan pitkin vedoin, ja minä palasin Litteäkiven lähettyville. Vilkaisin taivasta. Tähdet tuikkivat yhä taivaalla, vaikkakin ne katoaisivat pian auringon noustessa. Taivas oli ollut kovin tyhjä ilman tähtiä, mutta onneksi saisimme nyt nauttia niistä koko loppuikämme. Hopeahäntä oli kenties kauneinta mitä oli olemassa, ja sen tähtisoturit pitivät meistä huolta. Myös emo oli siellä.
Hillatassu astui pääaukiolle ja käveli luokseni.
“Toivottavasti söit illalla itsesi kylläiseksi, sillä juuri nyt saalista ei ole saatavilla. Syömme sitten harjoitusten jälkeen”, sanoin nuorelle kissalle, joka ei vaikuttanut pettyneeltä. Hillatassu hymyili lämpimästi ja nyökkäsi.
“Minusta tulee soturi, joten minä kyllä selviän aamupäivän ilman tuoresaalista”, kolli ilmoitti ylpeällä äänellä ja lähti seuraamaan minua kohti uloskäyntiä. Hillatassu astui perässäni tottuneesti piikkihernetunneliin. Kolli oli omaksunut klaanielämän nopeasti. Täysikasvuisina Eloklaaniin liittyneet kissat tuskin voivat koskaan omaksua klaanielämää täydellisesti, mutta Hillatassulle ja hänen pentuetoverilleen se ei tunnu olevan ongelma. He olivat alle oppilasikäisiä, kun Eloklaani perustettiin, joten uusiin tapoihin tottuminen ei vienyt nuorukaisilta montaa kuuta.
“Harjoittelemme tänään salaa hyökkäämistä niin, ettei vihollinen ole tietoinen hyökkääjästä tai sen tarkasta sijainnista”, selostin, kun johdatin oppilasta eteenpäin sekametsässä. Emme ylittäneet jokea, vaan jäimme lähelle sen rantaa. Joki pelotti minua ja suurta osaa eloklaanilaisista. Joki kulki haarautuen halki Eloklaanin reviirin, ja sen ylittäminen oli välttämätöntä. Olimme sopineet, että jäiden sulamisen jälkeen jokainen eloklaanilainen opettelisi edes uimisen perusteet. Uimataito tulisi pelastamaan lukuisten kissojen henget.
“Kun olet itse hyökkääjä, voit käyttää puita hyödyksesi. Puissa liikkuessa vihollinen ei voi haistaa sinua niin herkästi, vaikka tuuli vaihtaisikin suuntaa. Voit myös peittää hajusi esimerkiksi kieriskelemällä jossakin todella voimakkaassa hajussa. Samalla sinun täytyy pysytellä niin hiljaa kuin voit, etkä saa näyttäytyä viholliselle liian aikaisin”, opastin pysähdyttyämme pienelle aukiolle. Hillatassu kuunteli sanojani tarkkaavaisesti.
“Yritä sinä ensin pysyä näkymättömissä. Tämä on vasta ensimmäinen kertasi, joten todennäköisesti siinä on paljon hiottavaa, muttei se haittaa. Keskitytään korjaamaan yksi asia hyökkäyksessäsi kerrallaan”, sanoin rauhallisella äänellä, ja Hillatassu nyökkäsi.
Palattuamme leiriin, päivä suorastaan mateli eteenpäin. Leirissä oli hiljaista, koska suuri osa kissoista oli partioissa. Olin viettänyt hetken Aurinkokajon kanssa, ennen kuin kilpikonnakuvioinen soturi oli lähtenyt auringonlaskun partioon.
“Hei, Mesitähti”, ääni sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käännyin minua takaapäin lähestyneen Lauhalaukan suuntaan. Valko-oranssi kolli katsoi minua pahoitellen.
“Hei, mitä asiaa sinulla on?” kysyin ja kohtasin soturin sinisen katseen. Lauhalaukka istui alas ja harkitsi hetken sanojaan. Kolli nielaisi. Huomasin hänen hännänpäänsä nykivän. Oliko joku vialla? Pelko hiipi hiljaa takaraivooni, odottaessani, että soturi vastaisi kysymykseeni.
“Niin… Muistatko, kun kysyit, että tiedänkö kulkukissoja, jotka voisivat liittyä Eloklaaniin?” soturi kysyi hiljaa. Hänen äänensä särisi. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Siristin pienesti silmiäni ja nyökkäsin.
“Muistan kyllä. Onko mieleesi tullut jotakin uutta?” kysyin ystävällisellä äänellä. Oliko Lauhalaukka valehdellut aiemmin?
“Itse asiassa on, tiesin sen jo aiemmin, mutta en vain voinut kertoa. Koko asia tuli minulle täytenä yllätyksenä, ja halusin sulatella sitä hetken itsekseni”, Lauhalaukka sopersi ja kohtasi jälleen katseeni.
“Haluatko kertoa minullekin, mistä asiasta sinä puhut?” kysyin hämmentyneenä. Lauhalaukka näytti vasta nyt ymmärtävän, että kolli oli unohtanut kertoa sen, mistä hän puhui.
“Anteeksi. Puhun minun pojastani. Hänen emonsa kertoi minulle juuri ennen Eloklaaniin tuloa, että minulla on poika. Poika, joka asuu erakkona toisten kissojen kanssa jonkin matkan päässä täältä. En tiedä tarkalleen missä, mutta jossakin etelässä päin joen rannalla olevan kivikasan luona. Olen pahoillani, etten kertonut heti, mutta en ollut valmis. Nyt olen valmis kohtaamaan minun poikani ja tuomaan hänet Eloklaaniin, jos se vain sinulle sopii”, Lauhalaukka sanoi nyt äänellä, joka oli huomattavasti rennompi kuin aiemmin. Kävin hetken ajan asiaa läpi mielessäni. Ymmärsin hyvin, miksi Lauhalaukka ei ollut kertonut asiasta aiemmin, enkä ollut lainkaan vihainen tai pettynyt hänen toimintaansa. Olisin varmasti tehnyt tuossa tilanteessa samoin.
“Minä ymmärrän, turhaan sinä pahoittelet. Kiitos kuitenkin, että otit asian puheeksi nyt. Eloklaani tosiaan tarvitsee uusia jäseniä, vaikka lehtikato onkin jo lopuillaan. Totta kai poikasi on tervetullut Eloklaaniin. Kenties myös hänen uudet ystävänsä haluavat liittyä joukkoomme”, pohdin osittain itsekseni. Lauhalaukka nyökkäsi.
“Milloin me lähdemme etsimään heitä?” kolli kysyi.
“Ei vielä. Koska emme tiedä tarkalleen missä he ovat, matka voi venähtää parinkin päivän pituiseksi. Tahdon tietenkin itse lähteä matkaan, joten on järjesteltävä asioita ennen sitä. Ilmoitan sinulle, kun ajankohta on tiedossa”, lupasin. Oranssivalkea kolli nyökkäsi ja poistui luotani. Jäin taas yksin. Ilta vaikutti varsin rauhalliselta. Mietin Aurinkokajoa. Naaras oli tehnyt selväksi, että hän tahtoi olla kanssani. Soturi oli valmis odottamaan niin kauan kuin vain tarvitsisi. Mutta minä en tiennyt mitä tehdä. Aurinkokajo oli ystäväni, mutta tunteeni olivat muuttuneet ihastuksesta ystävyydeksi jo matkan aikana. En kuitenkaan halunnut satuttaa soturia, sillä minä rakastin häntä, ystävänä.
Seuraavana päivänä en ehtinyt hetkeäkään miettiä Aurinkokajoa tai oikeastaan mitään muutakaan kuin sellaisia asioita, jotka liittyivät Eloklaaniin ja päällikkyyteen. Johdin partiota eteenpäin Kuolonklaanin rajaa myöten. Tuuli puhalsi idästä, ja se toi kuolonklaanilaisten hajut Eloklaanin reviirille. Minttuliekki oli määrännyt partioon mukaan Utusielun, Viherkatseen ja Okraviiksen.
“Onko normaalia, että Kuolonklaanin hajut ovat täällä niin voimakkaat? Mehän olemme vielä Eloklaanin puolella”, Utusielu ihmetteli ja nuuhki ilmaa. En ehtinyt vastata, kun Viherkatse avasi suunsa:
“Tuuli tuo hajut tänne. Jos joku olisi käynyt puolellamme, haistaisimme sen voimakkaampana. Lisäksi näkisimme myös jäljet hangessa.” Utusielu nyökytteli päätään hitaasti. Jatkoimme matkaa eteenpäin, eikä kukaan sanonut mitään. Käännyimme oikealle, poispäin Kuolonklaanin rajasta ja kohti kukkuloita. Olimme tottuneet siihen, että partion aikana jokia täytyi ylittää useampaan otteeseen. Eloklaanilaiset oli koulutettu siihen hyvin. Kun lumet sulaisivat, Lauhalaukka opettaisi meitä uimaan.
Ensimmäinen joenhaara tuli vastaan nopeasti. Virtaus ei ollut kova, ja astinkivet olivat lähellä, joten ylittämiseen ei mennyt kauaa. Ensimmäisillä kerroilla joen ylitys oli ollut pelottavaa. Jalkani olivat tärisseet ja pelkäsin, että putoaisin veteen. Silloin pakkasta oli vielä paljon, ja vesi oli jääkylmää. Lauhalaukka oli kuitenkin ollut kärsivällinen, ja olin päässyt yli pelostani. Nyt joen ylittäminen oli minullekin arkipäivää.
“Tuota noin, Mesitähti.. Minulla olisi yksi kysymys”, Viherkatse astui vierelleni hieman epäröiden. Käänsin pääni kohti pienikokoista tabbykuvioista naarasta.
“Kysy toki, en minä pure”, virnistin ystävällisesti, ja se sai Viherkatseenkin lopettamaan epäröinnin.
“Puhuit joskus täydenkuun kokoontumisesta, jolloin tapaisimme Kuolonklaanin. Mietin vain, että edellinen täysikuu meni jo, mutta seuraava on edessäpäin. Järjestetäänkö kokoontumista lainkaan?” Viherkatse kysyi vakavalla äänellä. En ollut unohtanut kokoontumista, mutten yksinkertaisesti ollut ehtinyt käydä kysymässä asiaa Punatähdeltä. Sotureita oli vähän, jonka vuoksi minunkin piti olla lähes päivittäin osana partiota tai vartioida leiriä. Lisäksi oli hoidettava päällikön muut velvollisuudet, eli aikaa ei ollut ylimääräiseen. Täytyisi myös löytää ajankohta, jolloin voisimme Lauhalaukan kanssa irrottautua tehtävistämme, ja etsiä ne erakot.
“Aivan. En ole ehtinyt kysyä asiaa Punatähdeltä. Ei kokoontumisilla ole mikään kiire, mutta jos se minusta on kiinni, niitä tullaan jatkossa järjestämään joka kuu. Olen varma, että Kuolonklaani tahtoo niin myös. He haluavat tietää, mitä Eloklaanissa tapahtuu”, selitin.
“He taitavat olla aika vainoharhaisia”, Utusielu liittyi keskusteluun.
“Ai aika? Yksi päivä joku kuolonklaanilaisista väitti, että Lumihiutale oli varastanut heidän riistaansa. Jänis oli juossut rajan tuntumissa, jonka jälkeen se oli tullut Eloklaanin reviirille. Olimme rajapartiossa ja Lumihiutale käytti tilaisuuden hyväkseen ja tappoi jäniksen. Jouduimme näyttämään sille soturille jäniksen jäljet, jonka jälkeen hän vain lähti. Ei pystynyt edes myöntämään olleensa väärässä”, Viherkatse tuhahti. Kasvoilleni piirtyi hento hymy kuunnellessani sotureiden puheita. Eloklaanin yhteishenki oli hyvä, ja sain olla kiitollinen siitä.
Matka jatkui jutellessa. Okraviiksi pysytteli partion perällä, eikä nuori kolli osallistunut keskusteluihin.
// 1296 sanaa
