Närhitassu
Kirjoittaja: Hopsu
Närhitassun mielestä Pohjaharha oli tehnyt oikean ratkaisun surmatessaan Metsähallan taistelussa. Musta naaras väräytti korviaan myötätunnosta, sillä saattoi arvata, miltä Pohjaharhasta tuntui kantaa tuonlaista taakkaa. Närhitassu oli varma, että jos hänen jonain päivänä täytyisi, hän myös puolustaisi klaanitovereitaan henkensä uhalla – vaikka se tarkoittaisi toisen kissan surmaamista. Pohjaharha oli ollut hetken hiljaa, ja oppilaan pohtiessa kääntänyt katseensa tuoresaaliskasaan. Juuri saapunut partio oli tuonut siihen lisää täytettä, ja Närhitassu huomasi vatsansa kurnivan nälästä.
”Oletko nälkäinen? Jakaisin mielelläni saaliin kanssasi, jos se vain sinulle sopii. Ymmärrän toki, jos tahdot ennemmin viettää vapaa-aikasi oppilastovereidesi kanssa”, Pohjaharha naukui kohteliaasti kääntäessään meripihkanvärisen katseensa nuoreen naaraaseen. Katse oli tuttuun tapaan ilmeetön, mutta äänensävy ystävällinen ja Närhitassu nyökkäsi tyytyväisenä. Hän piti mestaristaan, ja hänestä
tuntui, että Pohjaharha piti hänestä myös.
”Kyllä se sopii. Voin hakea meille jotakin”, hän naukui vastaukseksi ja Pohjaharha äännähti myöntyvästi.
Närhitassu otti muutaman juoksuaskeleen kohti tuoresaaliskasaa mennessään, ja totesi lihaksiensa särkevän harjoittelun jäljiltä. Tuoresaaliskasassa oli runsaasti valinnanvaraa, ja hetken pohdittuaan naaras päätyi pulskaan kaniin, jonka viherlehden aika oli lihottanut. Viherlehti oli ollut lämmin, jopa paikoittain kuuma, ja Närhitassu tiesi olleensa onnekas saatuaan kasvaa vahvaksi nuoreksi kissaksi näin antoisana aikana. Kaikki eivät olleet niin onnekkaita – hän oli kuullut, että jotkut lehtikadon aikana syntyneet pennut eivät koskaan nähneet viherlehden aikaa. Viileähkö tuulenvire karvoilla muistutti kuitenkin edessä häämöttävästä lehtisateesta, ja Närhitassu ravisteli ajatuksen pois kantaessaan kanin Pohjaharhan luokse.
”Ota sinä ensin, olet varmasti sudennälkäinen”, vanhempi kolli naukui ja Närhitassu räpäytti silmiään kiitollisena. Hän tosiaankin tunsi nääntyvänsä, ja tuoreehko kani maistui herkulliselle. Hetken päästä hän työnsi kanin mestarilleen, joka kyyristyi sen ääreen.
”Pian on lehtisade”, Närhitassu naukaisi hiljaa ja haisteli ilmaa aukiolla. Aurinko oli laskenut, ja kosteus oli noussut kasvien lehdille. Vielä ei kuitenkaan ollut niin kylmä, että ne olisivat huurtuneet saati jäätyneet. Pohjaharha nyökkäsi aterioimisen lomassa.
”Saa nähdä, ehdimmekö harjoittamaan uimataitojasi ennen joen jäätymistä”, kolli maukaisi hyväntahtoisesti ja työnsi kanin takaisin Närhitassulle.
”Minua ei ainakaan haittaisi, vaikka harjoittelu jäisi seuraavaan viherlehteen”, naaras tuhahti, mutta ei ehtinyt upottaa hampaitaan pehmeään kaniin ennen kuin vieraahko tuoksu kantautui hänen sieraimiinsa. Närhitassu jähmettyi hetkeksi, mutta rentoutui sitten tunnistaessaan kulkijat. Varjoisalla aukiolla tassuttelivat Kiero ja Karju, jotka olivat olleet mukana taistelussa, jossa Metsähalla oli kuollut.
”Aikovatko nuo jäädä, vaikka lehtisade tuleekin?”, hän maukaisi hiljaa mestarilleen, ja seurasi katseellaan kaksikon liikkumista. Ei hänellä mitään vieraita vastaan ollut, mutta naarasta kaiveli jostain syystä edelleen ajatus orastavasta riistapulasta. Pohjaharha seurasi hänen katsettaan hiljaisena.
”Heidän vierailullaan on syy, jonka tärkeydestä päättää Mesitähti”, kolli vastasi ja hänen vastauksensa jätti oppilaalle jostain syystä tulkitsemisen varaa. Närhitassu kuitenkin päätti olla kyselemästä enempää, ja näykki loput omasta osuudestaan kania. Pohjaharha ei myöskään jatkanut keskustelua, ja Närhitassu suki käpäliään mestarinsa syödessä loppuun. Vaikka he eivätkään enää puhuneet aiheesta, jokin keskustelussa jäi vaivaamaan oppilasta, eikä hän osannut sanoa johtuiko se kaksikon läsnäolosta vaiko Pohjaharhan vaitonaisuudesta aiheen suhteen.
Jossain valveen ja unen rajamailla Närhitassu havahtui keskustelun ääniin. Ne kantautuivat ohuehkon seinämän läpi oppilaiden pesään, ja kaikessa hiljaisuudessa Närhitassu puntaroi, oliko sen arvoista nousta kurkistamaan, mitä aukiolla tapahtui. Hän kampesi itsensä ylös, venytteli jäykistyneitä raajojaan ja hiipi hiljaa oviaukolle. Pesän ulkopuolella ilma oli kylmää, ja naaras värähti kauttaaltaan tuntiessaan tuulen puhaltavan hiljaa. Kuu oli edelleen näkyvissä, eikä aukiolla sittenkään näkynyt kissoja. Silti Närhitassu saattoi vannoa kuulleensa jonkun naukuvan. Hän avasi suunsa ja haisteli ilmaa, mutta vain muutamat tuoksut tuntuivat tuoreilta ja nekin kuuluivat jokin aika sitten kulkeneelle kuuhuipun partiolle. Sitten naaras haistoi tuoksun, jota oli ihmetellyt jo aikaisemmin samana äivänä, eikä malttanut antaa asian olla. Vieraat olivat kulkeneet aukiolla aivan hetki sitten. Närhitassu tiesi, ettei hänen pitäisi, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton, ja hän lähti vikkelästi – mutta mahdollisimman hiljaa – kipittämään kohti piikkihernetunnelia, jonne vieraidenkin haju vei. Hän työntyi tunnelin läpi matalana, eikä löytänyt ketään edes sen ulostuloaukon toisesta päädystä. Pieni musta kissa sulautui hyvin yön hämärään, ja hän terästi aistejaan paikallistaakseen kissat. Hajujälki lähti kohti koivumetsää sekametsän pensaitten välissä, ja Närhitassu puikkelehti vikkelästi eteenpäin. Hänen lihaksensa olivat jännittyneet ja hän kuunteli tarkkana jokaista rasahdusta. Närhitassu tiesi, ettei hänen pitäisi olla metsässä tähän aikaan yöstä saati liikkua ulkona ilman mestarinsa lupaa, mutta innostus pisteli käpälissä ja siivitti askelia. Kyllä hän ehtisi pesään ilman, että kukaan ehtisi huomata hänen puuttuvan. Pian jokin herätti naaraan huomion, ja hän puikahti nopeasti kuusen lehvien alle. Vierailijat seisoivat jonkin matkan päässä ja tuijottivat pimeään metsään jonkin matkaa Närhitassun vasemmalla puolella. Vain toinen heistä naukui jotakin hiljaisella äänellä, kuin ei olisi odottanutkaan vastausta toiselta kissalta. Sitten hän pudisti päätään ja kaksikko lähti liikkumaan eteenpäin, eikä Närhitassu uskaltautunut nousemaan oksien alta ennen kuin olisi varmaa, ettei häntä nähtäisi. Kotvan kuluttua naaras ryömi aukiolle, jossa kissat olivat vain hetki sitten seisseet, ja nuuhki ilmaa. Tuulen suunta oli kääntynyt, eikä kaksikon tuoksua enää tuntunut, vaikka hän avasi suunsa haistaakseen tarkemmin. Olisi ehkä viisaampaa kääntyä takaisin, hän pohti ja käännähti ympäri . Askeleet siivittivät häntä nopeasti kohti leiriä, ja Närhitassu unelmoi jo pehmeästä sammalesta ja hyvistä unista, joista hän ehtisi nauttia vielä monta hetkeä ennen auringonnousua. Unelmoinnin lomassa tarkkaavaisuus kuitenkin unohtui, ja juuri leirin ulkopuolella naaraan matka pysähtyi suurikokoisen kollikissan käpäliin.
”Mistä sinä olet tulossa?”
Punaruskean kissan ääni ei ollut Närhitassulle tuttu, mutta hän oli nähnyt tämän usein aukiolla muiden sotureiden kanssa. Naaras kirosi itsensä mielessään, ja kohtasi kollin katseen varoen.
”Kävin- kävin vain kävelyllä”, hän mutisi hiljaa ja käänsi katseensa käpäliinsä. Voi Tähtiklaani sentään! Pohjaharha olisi varmasti niin pettynyt.
”Vai niin”, kollin äänessä kajasti epäusko, mutta tämä huokaisi hiljaa. ”Sinähän olet Pohjaharhan oppilas, etkö olekin?”
Närhitassu nyökkäsi. Metsä heidän ympärillään oli hiljainen, ja hämäryydestä hän päätteli, että auringonnousuun oli vielä runsaasti aikaa.
”Mene suoraan pesääsi. On vielä yö, enkä aio herättää häntä juuri nyt. Voit kuitenkin olla varma, että hän haluaa puhua kanssasi heti aamunkoitteessa.”
Nuori oppilas äännähti kiitokseksi, ja laahusti piikkihernetunnelin läpi pää painuksissa. Aukio oli edelleen tyhjä, ja hän pujahti oppilaiden pesään nukkuvien oppilastovereiden sekaan omalle paikalleen.
Pohjaharha antaisi hänen varmasti kuulla kunniansa. Minkälainen hiirenaivo jää kiinni seikkailustaan! Närhitassu vaipui rauhattomaan uneen omien ajatustensa sättimänä. Unessakaan pettymys ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän uneksi joutuvansa erotetuksi klaanista käytöksensä vuoksi.
//Pohja?
