Pörriäispentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Saaliini ei ollut vielä huomannut minua. Se nökötti paikallaan kuin mikäkin kivi, välillä käyttäen energiaansa johonkin niinkin turhanpäiväiseen kuin turkkinsa siistimiseen. Mikä hölmö saalis. Ei edes tajunnut, että sen loppu häämötti jo lähellä.
Vedin jalkani alleni, kuten olin nähnyt isompien kissojen tekevän, ja valmistauduin ponnistamaan. Kurkustani pääsi jotakin kurinan ja murinan väliltä, kun loikkasin pahaa-aavistamattoman uhrini selustaan.
“Iik! Emo, Pörriäispentu yrittää taas saalistaa minua!” Ruskeaturkkinen karvapallo kiemurteli allani ja vikisi hädissään.
Kuului väsynyt huokaisu, ja kohta tunsin hampaat löysässä niskanahassani. Sähisin ja sihisin ja huidoin vimmatusti kaikilla neljällä raajallani, mutta Kimalaistoive siirsi minut varsin vaivattomasti kauemmaksi uikuttavasta pentuetoveristani.
“Ihan typerää!” protestoin, kun kolmijalkainen kuningatar laski minut toiselle puolelle petiä, kauas Puropennusta, joka katseli emomme jalkojen välistä minua silmät yhä säikähdyksestä selällään. Mikä pelkurikissa.
“Mehän olemme puhuneet tästä”, Kimalaistoive maukui maltillisella äänensävyllä. “Sinun siskosi eivät tykkää leikkiä tätä leikkiä – etenkään silloin, kun sinä et ilmoita sen olevan käynnissä.”
Muljautin silmiäni. “Jos he tietäisivät minun saalistavan heitä, miten voisin päästä yllättämään heidät?” murahdin ärtyneenä. Emo ja siskot olivat ihan hiirenaivoisia, kun eivät tajunneet niin yksinkertaista asiaa.
Ennen kuin Kimalaistoive ehti jatkaa opettavaista saarnaansa, pentutarhan oviaukko tärähti ja sisään astui tuttu punaruskea kolli.
“Irvikita!” minä hihkaisin innoissani ja säntäsin hieman kömpelösti leukapuolen soturin luokse. Isäni kumartui koskettamaan kuonollaan päätäni, ja minä tartuin pikkutassuillani häntä kuononvarresta.
“Auts”, Irvikidan suusta pääsi ja hän säpsähti vähän, “varo kynsiä, tiikeri.”
Irrotin otteeni isästä ja yritin keskittyä vetämään kynteni takaisin sisään. Se oli vaikeampaa kuin olisi voinut luulla. Yleensä ne menivät sisään ja ulos sopivissa tilanteissa, mutta kun oikein innostuin ne saattoivat tulla vahingossa esiin.
“Opit vielä hallitsemaan niitä miten haluat”, isä maukui kannustavasti ja pukkasi minua, ennen kuin tassutti ohitseni Kimalaistoiveen ja siskojeni luo. Puropentu ja Solapentu alkoivat miukua mielissään nähdessään tutut kasvot, ja minuun iski hienoinen kateus, kun isäni jakoi huomiotaan muillekin. Halusin kuitenkin yhtä lailla päästä kuulemaan hänen tarinoitaan leirin ulkopuolelta, joten työnsin ikävät tunteet syrjään ja kipitin perheeni luokse.
Irvikita kertoi meille olleensa rajapartiossa, jonka aikana hän oli törmännyt hajumerkkejä uusiessaan Kuolonklaanin kissoihin. En ollut koskaan nähnyt kuolonklaanilaista, mutta olin kuullut heidän olevan voimakkaita mutta häijyjä kissoja. Jostain syystä kaikki menivät aina jotenkin vähän vaikeiksi, kun yritin udella vähän enemmän tietoja toisesta klaanista. Emo yleensä vaihtoi puheenaihetta ja isä ehdotti, että leikkisimme jotakin. En oikein ymmärtänyt, miksi Kuolonklaani sai muut niin säikyn oloisiksi, mutta minua ne kirpputurkit eivät kyllä pelottaneet. Minusta tulisi koko metsän urhein soturin, ja sitten minä näyttäisin kaikille, että kuolonklaanilaisia ei ollut mitään syytä pelätä!
Solapentu haukotteli vieressäni. Haukotus tarttui myös minuun. Puropentu tuhisi jo sikeässä unessa emon rintaa vasten. Päiväunet olivat pehmoille, enkä minä ollut mikään pehmo vaan –.
Kimalaistoive oli ryhtynyt nuolemaan minua ja Solapentua vuorotellen. Kielenvetojen jämäkkä mutta lempeä rytmi saivat minut uneliaaksi, enkä lopulta voinut enää estää silmiäni lipsumasta kiinni.
Ehkä ihan pikkutorkut, ja sitten jatkaisin taas Puropennun ja Solapennun härnäämistä.
