Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Siitä oli vain joitakin päiviä, kun Helletassu oli nimitetty Varjoliekin oppilaaksi, suunnilleen samoihin aikoihin, kun ensilumi oli sadellut maahan.
Varjoliekki ei ollut tuntenut itseään pitkään aikaan niin merkitykselliseksi kuin nyt, kun hän vihdoin oli saanut ensimmäisen oppilaansa vastuulleen. Hän oli päättänyt, että antaisi kaikkensa tähän tärkeään tehtävään. Hän ei tuottaisi klaanille tai oppilaalleen pettymystä, vaan pitäisi huolen, että siirtäisi kaiken Mesitähdeltä oppimansa – mitä nyt vain oli mahdollista opettaa ilman Mesitähteä itseään ja niitä korvaamattomia päällikön viisauksia – tälle nuorelle kissalle. Mesitähden tiedot ja taidot olivat hyvin arvokkaita. Varjoliekillä oli siis pienoiset paineet sen suhteen, osaisiko hän itse opettaa tärkeimmät näistä Helletassulle. Soturin omista oppilasajoista tuntui jo olevan melkein ikuisuus, eikä hän ollut itsevarma siitä, muistiko varmasti kaiken Mesitähden opettaman. Mutta hän tekisi parhaansa. Siitä ei ollut kysymystäkään.
Vilpoinen tuuli pörrötti Varjoliekin kermanväristä turkkia, kun hän asteli Helletassun kanssa harjoittelupaikkaa kohti. Soturin seuraava askel osui ohuen lumikerroksen päälle, jota hän ei ollut huomannut. Vaaleaturkkinen kolli sai pahat vilunväristykset, mutta hän oli melkein vakuuttunut, että ne tulivat pelkästä lumen näkemisestä.
Helletassu vilkaisi Varjoliekkiin toinen kulma hiukan kurtussa.
”Pelästyitkö sinä lunta?” nuori kolli ihmetteli.
”Minä palelen aika helposti”, Varjoliekki vastasi. ”En varsinaisesti odota lehtikatoa.”
Helletassu tuijotti hetken Varjoliekkiä hämmentyneenä.
”Ai… Minä odotan! Lehtikato kuulostaa ihanalta!” valkoruskea kolli maukaisi ja hyppelehti muutaman askeleen eteenpäin.
Varjoliekkiä hymyilytti – jos nyt niin voi sanoa, sillä se ei näkynyt ulospäin kuin hentona silmäluomien siristyksenä, jonka kenties vain Sadeturkki ja kollin tyttäret olivat oppineet tunnistamaan. Ehkä Mesitähtikin.
Soturi lähti johdattamaan Helletassua oikeaan suuntaan; hän ei ollut varma muistiko oppilas vielä reittiä.
Perillä Varjoliekillä kesti vähän aikaa saada nuori kolli rauhoittumaan tarpeeksi istuakseen hetkeksi aloilleen.
”Varjoliekki, joko me tänään harjoitellaan sitä taistelemista? En jaksa harjoitella vaanimista enää!”
Varjoliekki tarkkaili harvinaisen malttamatonta ja suorapuheista oppilastaan hetken. Helletassu toi hänen mieleensä Ropinaroihun… heissä oli luonteen osalta jotain samaa. Ja jos Varjoliekki jotain oli tyttärensä kanssa oppinut, niin sen, että joskus oli hyvä vain antaa olla. Joskus piti antaa periksi ja joustaa omalta puoleltaan, etteivät asiat menneet ihan turhan vaikeiksi.
”Kyllä. Tänään harjoittelemme puolustautumisen perusteita”, Varjoliekki sanoi.
Todellisuudessa Helletassu ei ollut vielä oppinut tiettyjä vaanimisen perusteitakaan, mutta Varjoliekki päätti, että se voisi kyllä odottaa. Hän ei halunnut kyllästyttää oppilastaan, joka ei selvästikään ollut mikään helpoin tapaus koulutettavaksi ainakaan sen perusteella, miten kaikki edelliset harjoitukset olivat menneet. Helletassu uhosi taitojaan jatkuvasti ja valitti heti, jos opeteltava asia ei ollut hänelle kaikista mielenkiintoisimmasta päästä. Varjoliekki oli jo monta kertaa tuntenut itsensä täysin avuttomaksi tuon voimakasluontoisen nuoren kollin kanssa.
”Mutta minä haluan olla hyökkääjä!” Helletassu valitti.
”Siihen on syy, miksi opetan sinut ensin puolustautumaan. Osaatko sanoa, mikä se on?” Varjoliekki maukui.
”En tiedä. Mutta kun olen oikeasti tosi hyvä hyökkäämään, etkä ole vieläkään antanut minun näyttää taitojani! Katso vaikka!” Helletassu naukaisi. Pieni kolli nousi takajaloilleen ja alkoi huitoa etukäpälillään vimmatusti.
”Siitäs sait! Ja siitä!” valkoruskea kolli mourusi kovaan ääneen matalalta kurkusta, mutta ei näyttänyt kovin uhkaavalta. Helletassu näytti enemmänkin leikkivältä pennulta.
Näky oli huvittava, mutta Varjoliekki ei viitsinyt naurahtaa. Hän pohti, miten oikein saisi kaiken tämän innon ja tarmon kanavoitua oikeisiin asioihin. Helletassu oli kuitenkin vasta nuori oppilas, Varjoliekki ajatteli – ehkä hän rauhoittuisi kasvaessaan?
”Uskon, että saamme sinusta vielä oivallisen taistelijan”, Varjoliekki sanoi kannustavasti.
”Sitä varten meidän on kuitenkin keskityttävä oikeisiin asioihin”, hän huomautti.
Helletassu katsoi häneen nyrpeänä, mutta näytti rauhoittuvan vähän.
”Okei sitten… Osaan kyllä puolustautuakin, odotas vain, kun näet!” oppilas maukaisi.
”Selvä. Katsotaan. Puolustautuminen on monissa tilanteissa paljon tärkeämpi taito kuin hyökkääminen. Taistelussa hyvä puolustautuminen tarkoittaa, että vahingoitut vähemmän. Pystyt silloin taistelemaan kauemmin”, Varjoleikki selitti.
Kerrankin hänen oppilaansa kuunteli korvat höröllä.
”No niin. Leikitään, että minä olen vihollinen”, kermanvärinen kolli aloitti harjoituksen oitis, ennen kuin Helletassu ehtisi taas harhautua muualle.
”Henkäystähti”, Helletassu tarkensi vakavana. Kolli näytti jo eläytyvän kuvitelmaan.
”Vaikka niin”, Varjoliekki sanoi. ”Minä hyökkään kohta, ja silloin sinä puolustaudut.”
Raidallinen soturi lähti kiertämään oppilasta hitaasti ympäri.
Hyökätessään hän piti huolen, ettei ollut liian raju. Nämä olivat kuitenkin Helletassun ensimmäiset taisteluharjoitukset. Niinpä Varjoliekki tähtäsi oppilaan selkään.
Helletassu kaatui kyljelleen maahan. Oppilas oli todella hidas reagoimaan, mutta sai lopulta käännettyä itsensä kohtaamaan Varjoliekin ja alkoi huitoa tassuillaan hirmuisesti. Vain osa iskuista osui mestariin. Varjoliekki antoi oppilaalle hiukan lisäaikaa esittäessään, että yritti päästä kynsiksi Helletassun kaulalle. Vihdoin selälleen kääntynyt Helletassu kuitenkin löysi oikean position takajaloillaan. Oppilas potkaisi Varjoliekin vatsaa yllättävän kovalla voimalla, ja hintelä soturi lensi irti Helletassusta. Samaa tosin tuskin olisi käynyt Henkäystähden kohdalla.
”Hienoa”, Varjoliekki kehui. Hän muisti, miten hyvältä Mesitähden kehut olivatkaan silloin nuorena tuntuneet.
Varjoliekki oli antanut melko paljon siimaa oppilaalle, mutta seuraavalla kerralla hän osasi jo antaa sopivan määrän haastetta toiselle.
Harjoitusten päätyttyä kumpikin oli ihan poikki. Erityisesti Helletassu, joka oli vaikuttanut tuhlaavan vähän liikaakin energiaa huitomalla päättömästi sinne tänne etukäpälillään uhitellessaan ’Henkäystähdelle’.
”Hyvä. Yritä ensi kerralla kohdistaa iskusi hiukan harkitummin. Sinulla on voimaa ja taktiikkakin alkaa luonnistua, joten tästä on hyvä jatkaa. Voimme palata leiriin nyt”, Varjoliekki maukui harjoitusten päätteeksi.
”Äh, leirissä on tylsää! Mene sinä vain. Minä jään vielä harjoittelemaan!” Helletassu päätti.
Varjoliekiltä pääsi syvä huokaus.
”Minulla on kyllä nämä taktiikat täydellisesti hallussa”, hän kuuli Helletassun sanovan, kun tämä hyökkäsi risun kimppuun ja alkoi potkia keppiä takajaloillaan.
”Tule nyt. Et voi harjoitella koko päivää, jotta jaksat huomenna”, Varjoliekki yritti epätoivoisena.
”Kaverisi varmaan odottavat sinua jo leirissä. Voit vaikka leikkiä sotaa heidän kanssaan.”
Oksaa raatelevan Helletassun pää kääntyi ylös viimeisen lauseen kohdalla.
Myöhemmin samana päivänä, aterian jo syötyään Varjoliekki oli siirtynyt vaihtamaan kieliä Kastesulan kanssa. Sadeturkki mahtoi olla partiossa, sillä kumppani ei ollut tullut syömään hänen kanssaan. Perhe vaihtoi usein kieliä keskenään tähän aikaan päivästä, Ropinaroihua lukuun ottamatta, joka liittyi seuraan vain hyvin harvoin. Tyttäret tosin viettivät melko paljon aikaa kahdestaan. Se oli Varjoliekistä hyvä asia, vaikka hän itse kaipasikin Ropinaroihun seuraa usein. Nyt näytti kuitenkin siltä, että Varjoliekki ja Kastesulka vaihtaisivat kieliä kaksin.
Sekä Varjoliekillä että hänen rauhallisella tyttärellään oli molemmilla yleensä melko vähän asiaa. He puhdistivat turkkejaan hiljaisuudessa, mikä tuntui kollista kotoisalta. Kastesulka auttoi irrottamaan lehden Varjoliekin hännästä, ja suki sen sitten puhtaaksi huolellisesti.
”En huomannutkaan tuota. Kiitos”, soturi maukui tyttärelleen.
Sinikilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras hymyili lempeään tapaansa.
”Olet ollut aika poikki viime aikoina”, Kastesulka totesi.
Varjoliekki pohti asiaa. Niinkin voisi sanoa. Tai sitten voisi sanoa, että oppilaan kouluttaminen ei ollut ihan sellaista, mitä kolli oli kuvitellut.
”Niin kai.”
”Et ole käynyt edes kävelyllä moneen päivään”, tytär huomautti.
”Olet oikeassa. Se voisi itse asiassa tehdä hyvää minulle”, Varjoliekki tuumi. Hän arvosti suunnattomasti Kastesulan huomaavaisuutta. Tyttärellä oli tapana vähän huolehtia kaikista.
”Mitä sitten odotamme? Tule!” Kastesulka oli hetkessä ylhäällä ja menossa.
Varjoliekki kampesi nopeasti itsensä ylös. Hän jolkutti Kastesulan perässä leirin uloskäynnille.
Metsässä kävellessään kolli kiinnitti tällä kertaa tarkemmin huomiota lumeen. Hän pyrki kävelemään ainoastaan lumettomassa maastossa, puiden latvojen alla.
”Miten Helletassun kanssa on mennyt?” Kastesulka kysyi.
Tytär luuli kai vaihtavansa puheenaihetta, mutta oli todellisuudessa avannut kysymyksen asian ytimeen. Varjoliekki oli aivan poikki vaivalloisista yrityksistä käsitellä Helletassua ja saada tämä keskittymään koulutukseen.
”Rehellisesti, en tiedä kuinka selviän hänen kouluttamisestaan”, Varjoliekki sanoi vihdoin.
Kastesulka katsoi häneen kysyvästi, silmät hämmennyksestä pyöreinä.
”Enkä tarkoita, että olisin välttämättä muita huonompi mestari. Ainakaan mitenkään huomattavasti. Tämä mestaruus ei vain ole ihan ollut sitä, mitä kuvittelin sen olevan…”, hän myönsi.
”Mitä tarkoitat?”
”Olen aivan poikki. Oppilaani on ihan mahdoton”, Varjoleikki kertoi, eikä voinut enää estää itseään avautumasta oikein huolella. ”Helletassu on kyllä hauska kissa ja mukavakin, mutta minusta tuntuu, etten saa häntä kuuntelemaan puoliakaan ajasta. Hänellä on aina joku oma juttu menossa. Hän valittaa aina, jos emme harjoittele hänelle mieluista asiaa… Joudun vänkäämään hänen kanssaan ihan jatkuvasti. Ja hän puhuu paljon, mikä on aika uuvuttavaa minulle jo itsessään, mutta se on tietysti asia erikseen… En tosiaan tiedä, mitä teen hänen kanssan.”
//Kaste?
