Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni. Lihaksiani särki, ja muistin heti eilisen taistelun. Palattuamme leiriin olin ollut liian väsynyt jutellakseni kimppuumme hyökänneiden kissojen kanssa, ja Minttuliekki oli patistanut minut parantajan pesälle. Liljatuuli oli tarkastanut vammani ja todennut, etteivät ne tarvitsisi juurikaan hoitoa. Parantajanaaras oli peitellyt kasvoillani ja kaulallani olevat haavat pahanhajuisella salvalla ja hämähäkin seitillä. Sen jälkeen naaras oli komentanut minut ensin syömään ja sitten nukkumaan. Olin niin väsynyt, etten jaksanut väittää vastaan. Minttuliekki oli ollut seuranani sen ajan, kun olin syönyt ja saatteli minut sitten omalle pesälleni.
Nousin hitaasti ylös sammalvuoteeltani ja irvistin kivusta. Siellä täällä kehossani oli pienempiä haavoja, joita kirveli inhottavasti liikkuessani. Turkkini oli aivan sotkuinen, joten pyhitin pienen hetken sen sukimiseen. Ohut ja lyhyt turkkini paljasti hyvin ne kohdat, joista oli irronnut karvatukkoja taistelun lomassa. Sukiessani turkkiani, kävin mielessäni läpi eilisiä tapahtumia. Olin lähestulkoon varma, että Metsähallan ja hänen tovereidensa hyökkäys oli se, mistä Lauhalaukka oli minua varoittanut. Pelko kalvoi yhä sisälmyksiäni, sillä en voinut olla varma, oliko vaara vieläkään ohi. Jos Metsähallalla oli jossain lisää ystäviä, he tulisivat varmasti etsimään tovereitaan. Päätin, että minun olisi puhuttava kahdelle vangittuna olevalle erakolle mitä pikimmiten.
Kun turkki oli kyllin siisti, nousin seisomaan ja astelin kohmeisin askelin ulos Litteäkiven alta. Aurinko oli jo korkealla, ja pääaukio oli täynnä kissoja. Muutama heistä käänsi päänsä suuntaani huomatessaan minut.
”Huomenta”, tervehdin Litteäkiven liepeillä istuvaa Pehmoturkkia. Naaraan kasvoille muodostui lämmin, mutta säälivä hymy.
”Huomenta, Mesitähti. Mukava nähdä, että olet kunnossa”, vaaleaturkkinen naaras lausahti lämpimällä äänellään. Nyökkäsin soturille kuin kiitoksena. Käänsin katseeni pois soturittaresta, ja annoin katseeni kiertää vapaasti leirin ympäri. Etsin Minttuliekkiä, muttei punaturkkista naarasta näkynyt aukiolla. Katseeni pysähtyi Väärävarjoon, joka oli myös kohdistanut omansa minun suuntaani. Valkoturkkinen soturi ei säikähtänyt katseemme kohtaamista, vaan piti meripihkaiset silmänsä yhä visusti minussa. Astelin isäni luokse ja tervehdin tätä kohteliaasti. Kolli nyökkäsi tervehdykseksi.
”Oletko nähnyt Minttuliekkiä?” esitin valkealle kissalle kysymyksen. Väärävarjo nyökkäsi.
”Hän on klaaninvanhimpien pesässä; ne hyökkääjät majoitettiin väliaikaisesti sinne”, kolli murahti ja lisäsi vielä, ”klaaninvanhimmat siirrettiin pentutarhalle.” Katseeni siirtyi soturista klaaninvanhimpien pesänä toimivaan karhunvatukkapensaaseen.
”Kiitos, minun täytyy mennä sinne heti”, totesin nopeasti ja nousin ylös.
”Tietysti”, kolli murahti hieman pettyneesti, muttei jäänyt pidättelemään minua. Tuntui pahalta jättää Väärävarjo yksin, olihan kolli kuitenkin isäni, vaikkemme olleet tunteneet kovin kauaa. Päätin, että lähestyisin häntä paremmalla ajalla ja viettäisin hänen kanssaan aikaa.
Kuljettuani aukion poikki karhunvatukkapensaan luokse, pujahdin sisään pesään. Heti pesän sisäänkäynnin edessä kohtasin vaaleanharmaan naaraan, jonka tunnistin Salamataivaaksi.
”Tänne ei-”, naaras ehti sanoa, ennen kuin tunnisti minut, ”anteeksi, tule vain.” Soturi painoi pahoittelevasti päänsä alas ja teki minulle tilaa. Hymyilin ystävällisesti naaraalle ja astelin tämän ohi syvemmälle pesään. Minttuliekki istui kahden tabbykuvioisen erakon edessä ja vilkaisi nopeasti minua, kääntäen sitten katseensa takaisin kaksikkoon.
”Saitko levättyä?” punaruskea naaras kysyi katse visusti erakoissa.
”Ihan tarpeeksi. Oletteko jo haastatelleet heitä?” kysyin rauhallisella äänellä ja istuin kumppanini vierelle. Ruskeat kollit olivat hereillä, ja he seurasivat tiiviisti katseillaan meidän liikkeitämme. Kissat makasivat vierekkäisillä sammalvuoteilla lähellä toisiaan. Nähtävästi Liljatuuli tai Leimusilmä oli käynyt heidän luonaan, sillä kollien haavoja oli paikkailtu.
”Emme vielä. Ajattelin, että tahdot tehdä sen”, naaras lausahti. Käänsin katseeni Salamataivaan puoleen.
”Vahtivuorosi on ohi, minä jatkan tästä”, nau’uin ystävällisellä äänellä harmaalle soturille. Naaras katsoi minua empien, mutta nyökkäsi.
”Kiitos”, soturitar tokaisi ja astui ulos pesästä. Vihreä katseeni kääntyi takaisin erakoihin.
”Keitä te olette?” päätin aloittaa keskustelun mahdollisimman rauhanomaisesti. Ei olisi kenellekään hyväksi, jos olisin vihamielinen. Oli parempi ottaa kaksikko vastaan kuin he olisivat vieraitamme.
”Minä olen Karju, ja tässä on veljeni Kiero”, pienempi kolli vastasi virnistäen, ”ja se ystävämme oli Metsähalla, vaikka sen sinä varmaan tiesitkin jo. Ihan hyvä, että tapoitte sen, hän meinaan oli aika raivostuttava tapaus.” Kollin sanat saivat minut sanattomaksi. Millaisia kissoja nämä oikein olivat, kun toverin kuolema ei hetkauttanut heitä lainkaan?
”Miksi te hyökkäsitte kimppuumme?” esitin kysymyksen vakavana hetken hiljaisuuden jälkeen. Arpiturkkinen kolli vilkaisi epäröiden veljeään, joka ei vaivautunut kääntämään katsetta pois minusta.
”Se oli kaikki Metsähallan suunnitelmaa”, kolli murahti, ”minä halusin vain nähdä, että heräätkö sinä oikeasti henkiin.” Erakon kasvoille piirtyi huvittunut virne, mutta tämän vierellä makaava kissa pysyi vakavana.
”Mitä suunnitelmaa?” kysyin siristäen silmiäni. Karju katsoi minua virnistäen.
”Mitä minä saan, jos kerron?” kissa kysyi naurahtaen ja sipaisi huolettomasti kielellään käpäläänsä. Vilkaisin empien Minttuliekkiä, joka käänsi myös katseensa minuun.
”Jos toimitte yhteistyössä kanssamme, ette ole vankejamme, vaan vieraitamme”, lausuin rauhallisella äänellä ja kohtasin Karjun rusehtavan vihreät silmät. Kolli näytti mietteliäältä ja vilkaisi veljeään.
”Mitä mieltä sinä olet? Tahdommeko olla näiden kissojen vieraita?” kolli kysyi. Kiero siristi silmiään, muttei sanonut mitään. Karju käänsi katseensa takaisin minuun.
”Mitä eroa on vangilla ja vieraalla?” tabbykuvioinen kolli kysyi.
”Kun olette kertoneet kaiken mitä tahdomme tietää, saatte vapaasti lähteä”, lupasin empimättä, ja huomasin Minttuliekin katseen kääntyvän taas minuun. Varapäällikön katse oli tiukka, hän ei kai ollut kanssani asiasta samoilla linjoilla. Mutta minä tahdoin uskoa, että jos nämä kissat pystyisivät tekemään yhteistyötä kanssamme, voisimme huoletta päästää heidät vapaaksi.
”Nääh, hyvä on sitten”, Karju tuhahti lapojaan kohauttaen, ”mitä arvon Mesitähti tahtoo tietää?”
”Miksi Metsähalla halusi hyökätä kimppuumme?” esitin saman kysymyksen toistamiseen, toivoen tällä kertaa saavani siihen vastauksen. Karju näytti mietteliäältä ja pysyi hetken vaiti ennen kuin vastasi:
”Sepä vasta olikin surkea tarina”, kolli naurahti muka liikuttuneena, ”tavatessamme, hän jaaritteli pitkät pätkät pikku-pikku pojastaan, jonka hän jätti siihen toiseen klaaniin kauan sitten. Sinä kuulemma käännytit hänen pienen Mahlahallansa ja teit kollirukasta ihan vässykän. Sitten kävi pienen pieni onnettomuus, johon Metsähallalla saattoi olla hieman osuutta ja joku kissa hukkui. Siinä samassa meni myös Mahlahalla, ja Metsähalla suuttui aika kovasti. Se vanha naaras pimahti ihan täysin ja suunnitteli yöt ja päivät sinun tappamistasi. Huh huh, sitä oli aika rankkaa seurata sivusta. Hän kertoi, että sinua ei voisi tappaa noin vain, ja minä en uskonut. Halusin nähdä sen itse, ja siksi me lähdimme mukaan sen pipipään suunnitelmaan.” Koko ajan puhuessaan Karjun kasvoilla oli virne, joka sai oloni epämukavaksi. Tämä kissa vaikutti täysin tunteettomalta ja epälojaalilta.
”Moniko muu tässä suunnitelmassa oli mukana?” kysyin yrittäen sivuuttaa sen, miten inhottavalta kissalta Karju vaikutti. Kolli pudisteli päätään.
”Vain me, ei ketään muita. Voin vannoa sen”, hän tokaisi lapojaan kohauttaen. Kolli puhui niin vakuuttavasti, että minä uskoin häntä. Kysymykseni eivät kuitenkaan loppuneet siihen:
”Missä te asutte?”
”Emme missään”, kolli vastasi nopeasti, ”emme tykkää pysyä yhdessä paikassa liian pitkään. Sellaisesta tulee turvaton olo.” Nyökyttelin hitaasti päätäni.
”Mikäli tahdotte, te voitte jäädä Eloklaaniin niin pitkäksi aikaa kun vain tahdotte. Voitte tutustua klaanimme elämään, mutta yhdellä ehdolla: käyttäydytte asiallisesti ja meidän sääntöjemme mukaan. Ette aiheuta riitaa tai vahingoita klaanini jäseniä”, katsoin tiukasti vuorotellen Karjua ja Kieroa. Molemmat vilkaisivat toisiaan.
”Joo, kyllä me voimme hetkeksi jäädä. Sinä teit minuun vaikutuksen, Mesitähti. Anteeksi se eilinen, oltaisiinko kavereita?” kolli kysyi ja väänsi kasvoilleen jonkin hymynkaltaisen. Myös minä väläytin kollille hymyn:
”Ollaan vain. Pysytelkää vielä täällä pesässä sen aikaa, että kerron klaanille tästä asiasta. Tulen kertomaan, kun voitte tulla ulos.”
Molemmat kissat nyökäyttivät päitään, ja minä poistuin Minttuliekki perässäni ulos klaaninvanhimpien pesästä. Punaruskea naaras kiiruhti rinnalleni, kun astelin kohti Litteäkiveä.
”Oletko aivan varma, että heihin voi luottaa?” naaras kysyi. Käänsin lämpimän katseeni kumppaniini.
”He kertoivat kaiken mitä tahdoimme tietää. Minun mielestäni he vaikuttavat ihan luotettavilta. Jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden, eikö niin?” kosketin hellästi kuonollani Minttuliekin kuonoa ennen kuin loikkasin Litteäkiven päälle pitääkseni klaanikokouksen.
Kun olin kertonut klaanille Karjusta ja Kierosta ja siitä, että he jäisivät vieraiksi Eloklaaniin, kävin vielä kaksikon luona. Pyysin Rastaskukkaa esittelemään kaksikolle leiriä, ja naaras suostui siihen pienen epäröinnin jälkeen. Osa eloklaanilaisista tuntui olevan hyvin epäileväisiä erakoita kohtaan, mutta minä luotin heihin. Halusin eloklaanilaisten näkevän, miten tärkeää oli luottaa muihin ja antaa jokaiselle uusi mahdollisuus. Kuka tahansa pystyi muuttumaan ja oppimaan virheistään.
