Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Klaanissa oli puhjennut viheryskäepidemia sen jälkeen, kun Ampiaispentu oli pudonnut jokeen karattuaan leiristä Kultatassun kanssa ja vilustunut. Kollipentu oli kiidätetty leiriin suorinta tietä, ja aluksi Leimusilmä ja Liljatuuli olivat ehtineet toivoa pennun selvinneen säikähdyksellä, mutta kun ensimmäiset oireet viheryskästä ilmenivät, painajainen oli jo päässyt valloilleen.
Uusia tartuntoja tuntui tulevan koko ajan lisää eri puolilla leiriä. Liljatuuli oli onneksi käskenyt Mesitähteä määräämään klaaninvanhimpien pesän ja pentutarhan karanteeniin vanhusten ja pentujen suojelemiseksi. Myöskin pääsy parantajan pesälle oli evätty terveiltä kissoilta, vaikka sillä tuskin enää tässä vaiheessa oli mitään merkistystä, sillä suurin osa klaanista näytti jo altistuneen taudille.
Leimusilmä ja Liljatuuli olivat tehneet kaikkensa pitääkseen epidemian kurissa, mutta heidänkin voimavaransa olivat rajalliset. Heidän kissanminttuvarastonsa alkoivat käydä vähiin, ja he olivat menettäneet jo yhden nuoren kissan taudille. Leimusilmän pitäisi lähteä hakemaan lisää yrttejä lähipäivinä, tai muuten tilanne saattaisi riistäytyä käpälistä täysin.
Leimusilmä astui sisälle parantajan pesään, jossa häntä oli vastassa yskivien ja niiskuttavien kissojen kuoro. Suurin osa potilaista nukkui, mutta viheryskä ei jättänyt heitä rauhaan edes unissaan. Ainoastaan Ampiaispentu näytti olevan hereillä, ja pentu suorastaan pursusi energiaa. Se ei ollut mikään ihme, olihan Ampiaispentu ollut ensimmäinen tartunnan saajista.
Raidallinen kolli valui venytyksestä liikkeelle ja lähti tepastelemaan Leimusilmää kohti. Parantajaoppilas katsoi pentua hiukan huvittuneena. Oli mukava nähdä kerrankin jotain positiivista tämän synkkyyden keskellä.
”Minun oloni on paljon parempi tänään, katso vaikka!” Ampiaispentu hihkui loikkiessaan Leimusilmän ympärillä. Leimusilmän oli myönnettävä, että pentu näytti jo paljon terveemmältä. ”Voisinko jo mennä leikkimään muiden pentujen ja Kultatassun kanssa?” pentu kysyi heti perään.
Leimusilmä pudisteli päätään. ”Valitettavasti se ei käy vielä”, hän maukui. ”Olet kuitenkin toipunut sen verran hyvin, että ei varmasti mene enää kauaa, kunnes voimme päästää sinut takaisin pentutarhalle”, hän lisäsi nähdessään pennun pettyneen ilmeen. Sairastuneiden kissojen paras lääke oli toivo, eikä Leimusilmä tahtonut viedä sitä heiltä, ellei ollut aivan pakko. Kaikkia ei voitu pelastaa – se oli ikävä tosiasia, joka parantajan oli vain pakko hyväksyä.
”Menehän vielä lepäämään”, Leimusilmä patisteli Ampiaispentua ja tuuppasi kuonollaan kollia takaisin sammalien suuntaan. ”Mitä enemmän saat kerättyä voimiasi takaisin, sitä nopeammin pääset lähtemään täältä”, hän naukaisi rohkaisevasti. Vastahakoinen pentu nurisi jotakin vastaukseksi ja raahusti takaisin vuoteelleen.
Leimusilmä jäi hetkeksi katsomaan pennun perään, kunnes keräsi taas ajatuksensa ja jatkoi tehtäviensä parissa. Hän haki potilaille lisää kuivaa sammalta varastosta, jotta heidän olisi mukavampi olla. Sen jälkeen hän kävi yrttivaraston kimppuun ja kaapi viimeisetkin kissanmintun rippeet kiven kolosta.
Yhtäkkiä häntä alkoi huimata kovasti. Hän haukkasi henkeä ja lysähti takamukselleen hetkeksi. Meni jonkin aikaa, ennen kuin huimauskohtaus meni ohi, mutta Leimusilmä aavisteli, ettei se tulisi jäämään pelkästään siihen.
”Mitä nyt?” Liljatuuli tassutti hänen vierelleen suussaan tukko kamomillaa. Naaraan meripihkanväriset silmät tuikkivat huolestuneesti.
”Olen tainnut saada tartunnan”, Leimusilmä vastasi tukahtuneella äänellä, ja juuri silloin häntä ravisteli heikko yskänpuuska, joka laantui nopeasti. Liljatuuli laski yrtit maahan ja saattoi Leimusilmän omalle pedilleen lähelle sairasaukiota.
Leimusilmä katsoi mestariinsa ahdistuneena. Parantajan pesällä oli aivan liikaa töitä hoidettavaksi vain yhdelle käpäläparille. Liljatuuli tarvitsisi apua.
”Voisitko hakea Kultatassun tänne?” Leimusilmä pyysi, ja Liljatuuli suostui. Hän jäi odottelemaan mestarinsa paluuta omalle paikalleen.
Jonkin ajan kuluttua parantaja palasi takaisin Kultatassun kanssa. Hunajanvärinen oppilas katsoi kysyvästi Leimusilmää, joka makasi sammalilla.
”Kissanminttu on miltei loppu, eikä Liljatuuli voi lähteä hakemaan sitä vallitsevan tilanteen vuoksi. Siksi lähetän sinut etsimään lisää yrttejä läheltä Kuolonklaanin reviiriä Mahlahallan kanssa. Hän tietää reitin sinne, ja sinä tiedät jonkin verran yrteistä.” Leimusilmän toivo oli tässä nuoressa naaraassa. Hän ei itse olisi selvinnyt matkasta tässä kunnossa, eikä Liljatuuli todellakaan voinut jättää pesää vaille parantajaa edes hetkeksi, vaikka Leimusilmä olisikin pystynyt tekemään jotain potilaiden hyväksi. Hänen olonsa saattaisi pahentua pian, eikä hänestä silloin olisi apua kenellekään.
”Onnistuuko se?” Leimusilmä kysyi, kun ei saanut oppilaalta heti minkäänlaista reaktiota.
//Kulta?
//591 sanaa
