Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pennut kasvoivat hurjaa vauhtia. Kun Korppisiipi oli siirtynyt pienokaistemme kanssa pentutarhalle, en ollut enää yhtään huolissani siitä, etteivätkö asiat kääntyisi parhain päin. Kimalaispennun puutteellisesta raajasta huolimatta pentu pysyi hyvin mukana sisarustensa ja muiden pentujen puuhissa, ja uskoin jopa, että hänestä saattaisi tulla soturi jonakin päivänä. Tietenkin se veisi pidemmän aikaa ja vaatisi kovaa työtä sekä häneltä itseltään että mestarilta, mutta ei se minusta mikään mahdottomuus ollut.
Olin saanut tehtäväkseni johtaa metsästyspartion nummille. Mukanani olivat Hillasielu, Lakkakuiske sekä Kirpputäplä. Lakkakuiske ja Kirpputäplä rupattelivat niitä näitä tuttavalliseen sävyyn partion hännillä. Hillasielu tassutti vierelläni. Silloin tällöin saatoimme vaihtaa kollin kanssa pari sanaa, mutta muuten molemmat keskittyivät etsimään ilmasta riistaeläinten hajuja.
”Lähistöllä taitaa olla jänis”, mustavalkoinen kolli totesi samalla kun nuuhki ilmaa. Hän oli oikeassa: minäkin pystyin haistamaan sen.
”Pitäisikö meidän hajaantua?” ehdotin ja pysäytin partion hetkeksi, jotta voisimme tehdä suunnitelman eläimen nappaamiseksi.
”Mutta emmehän me edes tiedä, mistä haju tulee”, Lakkakuiske huomautti.
”Se tulee tuolta suunnasta”, Kirpputäplä ilmoitti ja osoitti hännällään kahden kumpareen väliin, jossa kasvoi kitukasvuisia puskia.
”Tehdään niin, että minä ja Lakkakuiske kierrämme vasemman kumpareen päälle ja te kaksi oikean. Sen jälkeen yritämme ajattaa eläimen jommankumman parin kynsiin tilanteen sopivuuden huomioon ottaen”, suunnitelmani ei ollut täysin aukoton, mutta ainakin meillä oli sellainen. Nyt kun kaikki tiesivät suurin piirtein, mitä oli tehtävä, olisi helpompi improvisoida tiukan paikan tullen.
Minä ja nuorempi soturi lähdimme kiertämään hissukseen vasemmalle. Tuuli puhalsi meitä vastaan ja kuljetti jäniksen tuoksua, se ei siis ainakaan saisi tietää läsnäolostamme sen perusteella. Ryömimme kumpareen päälle ja kurkistimme alas. Jänis loikki puskien seassa nuuhkien oksia, joihin oli ilmestynyt pieniä, vihreitä lehtiä. Samaan aikaan Hillasielu oli ilmestynyt Kirpputäplän kanssa toiselle kumpareelle ja he kurkistelivat sen päältä jänistä kohti.
Annoin hännälläni heille merkin valmistautua. Sen jälkeen viitoin Lakkakuisken mukaani ja lähdin kiertämään jäniksen taakse. Hillasielu ja Kirpputäplä saisivat kiertää sen etupuolelle ja napata sen sieltä.
Oksat kutittivat turkkiani. Hiivin eteenpäin vatsanpohja maata viistäen. En ollut tarpeeksi varovainen ja astuin vahingossa kuivan risun päälle. Jäniksen pitkät korvat ponnahtivat pystyyn. Se katseli ympärilleen kahdelle jalalle nousseena ja kierteli päätään yrittäen paikantaa uhan. Sitten se paukautti valtavaa takakäpäläänsä maata vasten ja lähti juoksemaan karkuun, ilmeisesti huomaten meidät. Lähdimme perään ruoho ja multa kynsien alta lennellen.
Jänis oli hätkähdyttävän nopea! En millään meinannut pysyä sen perässä, mutta onneksi sille ei ollut tarvettakaan. Pitäisi vain saada ajettua se muiden luo.
En ehtinyt ajatella pidemmälle, kun yhtäkkiä kuului tukahtunut vinkaisu ja jänis kaatui maahan räpiköiden Hillasielu kimpussaan. Kirpputäplä tuli avuksi, ja yhdessä pienet kollit saivat surmatuksi itseään hieman isomman eläimen. Liu’uimme Lakkakuiskeen kanssa pysähdyksiin heidän eteensä. Yritin saada juoksemisessa kiihtynyttä hengitystäni tasaantumaan, mutta samalla nyökäytin päätäni hyväksyvästi tovereilleni, joiden silmät kiilsivät tyytyväisesti.
Päätimme ottaa jäniksen mukaan ja viedä sen saman tien leiriin. Kaikki olivat sitä mieltä, että siitä saataisiin hyvä ateria kuningattarille ja klaaninvanhimmille. Nyt kun aurinko paistoi, he voisivat tulla ulos syömään. Pennutkin pääsisivät näkemään päivän paisteen.
Leirissä Lakkakuiske ja Hillasielu raahasivat jäniksen lähelle pentutarhaa ja klaaninvanhimpien pesää. Kirpputäplä lähti hakemaan klaaninvanhimpia, ja minä suuntasin pentutarhalle, josta kuului pentujen innokkaita miukaisuja. Ne saivat minut kehräämään ilosta.
Työnnyin sisään maidolta tuoksuvaan pesään. Pennut harjoittelivat kovaa vauhtia kävelemään samalla kun jo leikkivät vähän keskenään. Sitä oli hauskaa seurailla. Suuntasin katseeni Korppisiipeen ja Minttuliekkiin, jotka makoilivat vieretysten omilla vuoteillaan ja katselivat pentujaan. Minttuliekki huomasi saapumiseni ensimmäisenä ja kääntyi katsomaan suuntaani sydämellisesti hymyillen. Naaras näytti hyvinvoivalta, mutta silti hänen katsettaan tuntui varjostavan jokin. Ehkä se oli menetetty pentu. En voinut olla tuntematta syyllisyyttä tapahtuneesta. Kenties, jos olisin aiemmin mennyt puhumaan Tyrskytassulle, tällaista ei olisi ehkä tapahtunut.
”Hei, ulkona olisi jänistä tarjolla. Maistuisiko?” kysyin kuningatarkaksikolta hymyillen, työntäen syrjään epämiellyttävän syyllisyydentunteen. Tekisin kaikkeni auttaakseni Minttuliekkiä ja Mesitähteä. Olin sen heille velkaa kaiken tapahtuneen jälkeen.
//Minttu ja pennut?
//599 sanaa
