Talvikkitassu
Kirjoittaja: Aura
Talvikkitassua turhautti Kuutamotassun hiljaisuus. Hänestä naaras oikein tahallaan suki turkkiaan hitaasti ja hiljaisesti. Huomioimattomuus oli pahinta, hän pelkäsi jäävänsä jälleen sisaruksiensa varjoon. Kärsämöpentukin oli saanut niin paljon huomiota osakseen katoamalla! Lopulta naarasoppilas siirsi katseensa höpöttelevään ja provosointia harrastavaan oppilaaseen, ja avasi suunsa:
”Mikä sääli, ettet viitsi enää haastaa muita.” kuului naukaisu.
Talvikkitassu rypisti kulmansa kurttuun ja hänen hännänpäänsä kiemurteli käärmeen lailla.
”Nimenomaan, muilta menee mahdollisuus oppia mestarilta, eli minulta. Saan takuulla ensimmäisen oppilaani jo pian, Mesitähti öö. Lupasi minulle, koska olen niin taidokas”, Talvikkitassu kerskui ja piilotteli epävarmuuttaan.
”Olisin mielelläni juossut kilpaa kanssasi. Eikun hetkinen – en olisikaan, sillä se on silkkaa ajanhukkaa”, mustavalkoinen kissa naukaisi sitten pesätoverilleen ja sai Talvikkitassun naurahtamaan huvittuneena.
”Tietenkin se olisi ajanhukkaa, sinä häviäisit minulle! Kaikki inhoavat häviämistä, miksi kukaan haluaisi kisata vain hävitäkseen? Niinpä, välillä teillä muilla on kyllä herhiläisiä päässä”, punaturkkinen kissa naukaisi ja loikkasi sitten ketterästi kauemmaksi oppilaasta.
”Jos nyt sallit, käyn nukkumaan. On ollut raskas päivä, ja minulla on huomenna paljon uutta opittavaa tiedossa”, Kuutamotassu naukaisi ja pyöritteli vielä silmiään väheksyvästi Talvikkitassulle, jonka silmät olivat kaventuneet ohuiksi viiruiksi. Hän kohautti olkiaan ja lompsi sitten oppilaiden pesän suuaukolle.
”Hiirenaivoinen katti, huomaa kyllä keille olet sukua”, naaras mumisi epäselvästi ja tassutteli sitten ulos oppilaiden pesästä. Hän kyllä karkaisi, aivan varmasti karkaisi! Muut saisivat tulla anelemaan häntä takaisin ja kantamaan hänelle riistaa. Sittenpähän muut huomaisivat kuinka tärkeä hän oli ja kuinka paljon häntä kaivattaisiin! Kuutamotassukin tajuaisi varmasti miten hiirenaivoisesti hän oli puhunut. Talvikkitassu lähti hiipimään kohti leirin suuaukkoa eikä muistanut, että leiriä vartioisi öisin aina muutama kissa. Talvikkitassu asteli rinta rottingilla ulos leiristä, kunnes tunsi hampaat niskanahassaan.
”Hei, päästä irti!” naaras naukaisi säikähtäneenä ja kiemurteli otteesta pois.
”Talvikkitassu, minne matka?” Mesitähti naukaisi kysyvänä ja naaras vältteli isänsä katsetta.
”Minä muutan metsään asumaan!” Talvikkitassu naukaisi ja sai valkoruskean kissan naurahtamaan lempeästi.
”Eikö leiri riittäisi näin alkuun varsin hyvin? Metsässähän sinä olisit varsin yksin ja meille muille tulisi ikävä sinua. Sitä paitsi eikö sinun kannattaisi odottaa nyt ainakin soturinimesi saamiseen? Muistathan mitä minä sanoin?” Mesitähti naukui hiljaisella ja rauhallisella, mutta kuitenkin jämäkällä äänellään tyttärelleen.
”No… Hyvä on, tämän kerran!” Talvikkitassu naukaisi ja osittain oli helpottunut, että Mesitähti käski hänet leiriin. Oli harvinaisen viileä yö. Naarasoppilas pörhisteli turkkiaan ja peruutti sitten takaisin leiriin. Hän tallusteli takaisin oppilaiden pesään. Hän mulkaisi Kuutamotassua pahasti.
”Minä melkein karkasin sinun takiasi! Isälle ja kaikille muille olisi tullut paha mieli”, Talvikkitassu sihahti ja piti äänensä matalana. Kuutamotassun kyljet kohoilivat tasaisesti, joten naaras taisi olla jo unessa. Talvikkitassukin käpertyi sammalilleen ja jäi odottamaan unia.
Talvikkitassu havahtui hereille Mehiläistassun herätellessä häntä.
”Talvikkitassu? Okraviiksi odottelee jo sinua!” Mehiläistassu naukaisi tapansa mukaisesti herrasmiesmäisesti ja sai punaturkkisen kissan nousemaan hieman pahantuulisena ylös. Talvikkitassu soi Mehiläistassulle hieman ystävällisemmän katseen ja lähti sitten ulos pesästä. Hän huomasi Okraviiksen istuskelevan Utusielun kanssa lähellä leirin sisäänkäyntiä. Pitihän se arvata! Kuutamotassu mestarineen tukki leirin sisäänkäyntiä, heillä kestäisi ikuisuus päästä ulos leiristä. Takkuturkkinen kissa oli kääntymässä takaisin oppilaiden pesään, sillä turhaan hän seisoskelisi kuin torikokouksessa Kuutamotassun ja Utusielun kanssa. Okraviiksikin olisi taatusti yhtä piikikäs kuin aina, vaikka ei Talvikkitassu enää inhonnut mestariaan yhtä paljon. Talvikkitassu näytti vaivihkaa Kuutamotassulle kieltä ja virnisti.
”Te tukitte meidän tiemme”, Talvikkitassu tuhahti omahyväisesti mustavalkealle kissalle ja asteli sitten Okraviiksen luokse pää korkealla. Kun Okraviiksi naukaisi, että he pitäisivät yhteisharjoitukset Kuutamotassun ja Utusielun kanssa, naaraan naama venähti.
”Eikä, en takuulla harjoittele Kuutamotassun kanssa! Hän on niiin hidas”, Talvikkitassu valitti, mutta Okraviiksi näpäytti häntä hännällään.
”Sinähän harjoittelet sen kanssa kenet minä päätän, lähdetään”, Okraviiksi murahti ja lähti johdattamaan Utusielun kanssa oppilaskaksikkoa ulos leiristä. Talvikkitassu yritti kulkea mestarinsa rinnalla, mutta kolli työnsi naaraan taaemmaksi.
”Luuletko olevasi joku soturi, kun yrität kulkea mestariemme rinnalla? Jopa minä tiedän ettei se toimi niin”, Kuutamotassu totesi sarkastisen viileästi ja naaras tuhahti.
”Pah, en todella kulje sinun rinnallasi. Väistä!” Talvikkitassu naukaisi ja tuuppasi Kuutamotassua kauemmaksi. Hän tunkeutui väkisin Kuutamotassun eteen ja heilautteli häntäänsä toisen kasvoja vasten.
”Säästäkäähän nahistelunne taisteluharjoituksiin”, Utusielu naukaisi ja Talvikkitassu kuuli Okraviiksen murisevan jotain paremmasta käytöksestä. Talvikkitassu mulkaisi Kuutamotassua ja huokaisi.
”Taisteluharjoitukset kuulostavat täydelliseltä, annan sinulle heti kuonoon”, punaturkkinen kissa naukaisi ja röyhisti vielä rintaansa sanojensa päätteeksi. Taisteleminen oli hänestä virkistävää, vaikka kaikista eniten hän rakastikin juoksemista. Mikään ei voittanut sitä tunnetta, kun hän kiiti pitkin maita ja mantuja. Antoi tuulen tuivertaa turkissaan. Silloin naaras tunsi olevansa yhtä lintujen ja luonnon kanssa, kuin hän voisi lepahtaa lentoon hetkenä minä hyvänsä. Nelikko saapui pian nummelle, jonne kaksikon mestarit olivat suunnitelleet yhteiset taisteluharjoitukset. Nummi oli Talvikkitassusta houkutteleva ympäristö ja hänen käpäliään syyhytti päästä juoksemaan. Voisipa hän vain ottaa ja lähteä. Erakkona hän voisi juosta päivittäin ties kuinka pitkiä matkoja eikä hän olisi kahlittuna yhteen reviiriin. Silloin jokainen paikka olisi hänen omaa reviiriään! Talvikkitassu kuitenkin oli päättänyt olla uskollinen Eloklaanille ja pysyä siellä. Siitäkin huolimatta, että erakkoelämä kutkutteli pienesti hänen sydämessään. Talvikkitassu vilkaisi Kuutamotassua vielä ja unohti kuunnella mestareitaan.
”Mitä te sanoittekaan?” Talvikkitassu kysyi ja luimisti korviaan. Olisi pitänyt kuunnella tarkemmin!
”Että kuten totesimme, me harjoittelemme tänään taistelua. Talvikkitassu, sinä olet kokeneempi ja on sinun vastuullasi olla jyräämättä Kuutamotassua täysin. En tahdo tänään nähdä minkäänlaista turhaa pelleilyä, se sinun olisi pitänyt jättää jo pentutarhalle, onko selvä? Te olette ruumiinrakenteeltaan kaksi hyvin erilaista kissaa. Kuutamotassulla on etunaan voima, Talvikkitassulla taas ketteryys ja nopeus”, Okraviiksi selitti uudestaan ja vilkaisi Talvikkitassuun vielä merkitsevällä katseellaan. Takkuturkkinen naaraskissa vältteli mestarinsa katsetta, toinen oli nolannut hänet aivan täysin! Kohta hän takuulla lähtisi vain juoksemaan ja katoaisi kokonaan, jos Okraviiksi ei lopettaisi hiirenaivoista käytöstään.
”Oletteko te valmiina? Utusielu, kertaa vielä harjoitusten idea”, Okraviiksi jatkoi ja istahti sitten katsomaan oppilaita. Talvikkitassu mulkaisi Kuutamotassua ja hänen kasvoilleen ilmestyi kilpailuhenkinen virnistys.
”Oletko valmis tappioosi? Kukaan ei nimittäin voita minua!” punaruskea naaraskissa naukaisi uhmakkaasti ja heilautti häntäänsä. Talvikkitassu asettautui leveään taisteluasentoon ja huiskautti uudelleen häntäänsä. Kuin pienenä varoituksen merkkinä Kuutamotassulle.
//Kuutamo? 😉
