Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Klaanissa oli käynnissä täyskaaos. Päivä oli saanut lohduttoman käänteen, kun Kuolonklaanissa majaillut erakkojoukko oli kaapannut Mesitähden ja Minttuliekin lähes vastasyntyneen pennun. Sydäntäni särki niin pennun kuin vanhempienkin kohtalo. Tiesin omasta kokemuksestani, miltä tuntui menettää oma pentunsa ja se oli hirveää. Siitä ei koskaan toipuisi. Mietin pientä nyyttiä, joka oli tällä hetkellä ties missä ja niin kaukana emostaan. Minua ahdisti, sillä tiesin, ettei tuon ikäinen pentu selviäisi ilman ravintoa kovin kauaa ja epäilin kovasti, että erakoilla saattaisi olla pienokaiselle maidonlähde. Toivoin koko särkevästä sydämestäni, että pentu saataisiin takaisin tai vähintäänkin, että tähtiklaani olisi suopea ja antaisi pennun elää kaikesta huolimatta tervettä ja hyvää elämää. Muuta emme tässä tilanteessa voineet tehdä, kuin vain luottaa.
Klaanin tämän hetkinen turvaton tila oli hätkähdyttävä ja kumppanini oli selkeästi huomannut saman. Merkurius ehdotti, että me lähtisimme pois. Aivan ikioma elämä klaanien ulkopuolella ei ollut ainoastaan turvallisuussyistä houkutteleva, vaan myös sen tuoman vapauden takia. Saisimme itse valita miten eläisimme, missä eläisimme ja miten toimisimme erilaisissa tilanteissa. Se oli sellaista vapautta, mitä sieluni kaipasi ja olin enemmän kuin valmis lähtemään klaanista, joka ei enää vastannut mielikuvaani hyvästä ja onnellisesta elämästä niin kuin nuorempana olin ajatellut. Eniten minua satutti ajatus jättää isäni uudestaan. Olin kuitenkin hyvilläni siitä, että hän oli nyt Eloklaanissa, sillä en tiedä millaiset vainot Kuolonklaanissa alkaisi kaikkia erakkoja ja heihin liitettäviä kissoja kohtaan. Hopeaputous olisi varmasti paljon onnellisempi Eloklaanin palveluksessa – tai niin ainakin toivoin.
“Lähdetään. Sitten saamme olla Taivaslaulu, Merkurius, Kharon ja Deimos niin kuin olemme aina halunneet. Ilman mitään rajoitteita”, sanoin ja leirissä vallitsevasta hullunmyllystä huolimatta suupieleni nykivät pieneen hymyyn, kun katsoin Merkuriuksen meripihkaisia silmiä. Niissä oli ollut aina jotain niin kaunista lempeyttä, mikä sai sydämeni vavahtelemaan rinnassani aivan erilaisella tavalla.
“Meidän olisi hyvä lähteä pian – niin pian kuin mahdollista”, ehdotin ja katselin kollin kasvoja, kuin etsien hyväksyntää sanoilleni, “mutta meidän täytyisi varmaankin puhua ensin Kharonin ja Deimoksen kanssa. En tiedä miten he suhtautuvat ajatukseen muutosta.” Poikamme olivat eläneet koko lyhyen elämänsä klaanissa, eivätkä tienneet muusta. Minua hieman jännitti heille suunnitelmistamme kertominen. Entä jos he eivät haluaisikaan mukaan? Kyseinen ajatus sai sisuskalujani kylmäämään. Entä jos perheemme hajoaisi?
//Mer?
342 sanaa
