Käärmepentu
Kirjoittaja: Käärmis
Ulkona satoi. Suoraan sanottuna minulla ei ollut mitään aikomusta mennä ulos.
Olin vasta parantunut ja kaikki sairauden oireet olivat tiessään, joten en halunnut minkäänlaista mahdollisuutta enää sairastua.
Katselin pentutarhan suulta miten märät soturit ja oppilaat kulkivat edestakaisin etsien suojaa sateelta. Säälin kaikkia kissoja, jotka joutuivat kastumaan litimäriksi vain siksi, että leirissä ei ollut minkäänlaisia suojapaikkoja. Parantajat keräsivät osaa yrteistä pois sateesta, jotta ne eivät menisi pilalle, mutta osan he jättivät sateeseen. Kurotin etutassullani eteenpäin ja siihen läsähti suuri kylmä sadepisara. Kavahdin kauemmas ja kuulin huvittunutta kehräystä, kun klaaninvanhin Nokilintu katseli syvemmällä pesässä touhuilujani. Nolostuneena menin istumaan kauemmas suuaukosta. Klaaninvanhin katseli minua lempeästi.
“Näytit vain hieman hupsulta. Kyllä sinulla on nyt lupa leikkiä”, tämä rauhoitteli ja minulle tuli pieni vieno hymy. Nyökkäsin hieman vanhalle naaraalle ja käänsin taas katseeni ulos sateeseen. Vaikka ulkona ei satanutkaan erityisen kovin, tuntui että silmänkantamattomiin oli vain litimärkää maata ja nummea. Huokaisin surullisena. Metsä näytti niin hyvältä paikalta asua, miksi me emme saaneet asua siellä niin kuin Kuolonklaani sai? Kuulin kahinaa, kun Nokilintu nousi ylös, venytteli ja tuli vierelleni.
“Pelkäätkös pikkuinen kastumista?” naaras kysyi huvittuneena. “Pitää sitä turkki osata kastella, jos vaikka joutuu joen virtaukseen.”
“En toki pelkää, mutta ei voi sanoa, että nauttisinkaan turkkini kastelemisesta”, vastasin hieman ujosti. Klaaninvanhin kehräsi.
“En minäkään koskaan varsinaisesti rakastanut vettä, mutta ei minulla ollut kunnolla mitään uimista vastaankaan”, Nokilintu naukui hiljaa. Klaaninvanhin vaikutti aika leppoisalta tapaukselta. Nyökäytin päätäni hieman, mutta en vieläkään kääntänyt katsettani pois sateesta. Nokilinnun tasainen hengitys tuntui kaikuvan vieressäni. Vaikka pesässä oli kaikki siellä asustavat kissat, siellä tuntui jotenkin tyhjältä. Oikeastaan pentutarha oli aina tuntunut melkoisen tyhjältä.
“Tiesitkös, että olen napannut joskus lintuja?” Nokilinnun ääni säikäytti minut. “Olin tarpeeksi nopea ja sain lentoon lähteviä lintuja joskus kiinni. Se oli vain harvoilla yrityksillä, mutta sainpahan silti kiinni.” Naaras hieman röyhisti rintaansa, joka sai minut naurahtamaan.
“Olet kuin ensi kertaa ulos päässyt oppilas”, Viherkatseen naurahdus kuului hieman kauempaa. Nokilintu pomppasi pystyyn ja rynni pesätoverinsa luokse. Hän yritti leikkiä äreää, vaikka selkeästi olikin huvittunut. Kaksikon leikkisyys sai minut hymyilemään.
“Kehtaatkin kutsua minua lesoilevaksi oppilaaksi”, klaaninvanhin yritti muodostaa itselleen mukamas ärsyyntyneen äänen.
“No eikö olisi parempi olla oppilas kuin klaaninvanhin. Ainakin olisi koko elämä vielä edessään. Niinkuin sinulla Käärmepentu.”
Hätkähdin hieman kuullessani itseni mainittavan yhtäkkiä.
“Ai.. niin.. joo”, takertelin. Nokilintu päästi pienen mrrau-naurun.
“Sinulla on kyllä vielä aikaa. Kerkeät varmasti nauttia ajastasi vielä monen vuodenajan ajan.” Nyökkäsin hieman ja käänsin taas katseeni sateeseen. En enää keskittynyt klaaninvanhimpiin lainkaan. Minulla olisi aikaa jutella heidän kanssaan joskus toiste, nyt minä mietiskelin asioita.
*Pilaako vai parantaako sade yrtit?* mietin taas palaten sateeseen ja klaanitovereihin. Hiippailin taas hieman lähemmäs pentutarhan suuta ja katselin ulos. *Onko tämä nyt pentutarha vai klaaninvanhimpien pesä?* tajusin yhtäkkiä ja katsoi jo paikalleen rauhottuneisiin klaaninvanhimpiin. *Jos minulta kysytään, tämä olkoon pentutarha.*
Istuin nyt väliaikaisen leirin aukion laitamalla. Maa oli vieläkin kostea jo muutama päivä sitten olleesta sateesta. Mesitähti tulisi pian pitämään kokoontumisen. Raahasin etutassujani maata pitkin ja odotin malttamattomana päällikön saapumista. Pian päällikön valkea turkki kuitenkin vilahti auringossa. Innostus pörrötti karvani ja olin jo hypätä pystyyn.
“Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne klaanikokoukseen!” kolli kajautti kutsun, joka kaikui nummien yllä. Klaani alkoi kokoontua klaaninpäällikön ympärille ja katselin muita malttamattomana. Kun klaani oli koossa, Mesitähti kutsui minut luokseen eteen ja aloitti:
“Käärmepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Käärmetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Kultasiipi. Toivon, että Kultasiipi siirtää kaiken tiedon sinulle.” Mesitähti heilautti hännällään Kultasiivelle tulla lähemmäs.
“Kultasiipi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Lieskakajolta, ja olet osoittanut olevasi hyväsydämminen ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.” Innoissani, mutta varovasti kurotin koskettamaan neniä uuden mestarini kanssa. Klaani alkoi hurrata ympärilläni ja säikähdin sitä hieman. Vaikka tiesin miten nimitys meni, se aina yllätti minut. Heittelin innoissani häntääni, enkä edes välittänyt kaikista kissoista ympärilläni. Innoissani käännyin mestarini puoleen
“Milloin aloitamme?”
“Pian, mutta emme vielä. Sinun pitää vielä odottaa”, naaras vastasi. Nyökkäsin hymyillen. Ei minua haitannut aloittaa myöhemmin, kunhan pääsisin jossain kohtaa kuitenkin. Näin Sypressikuiskeen hieman kauempana ja innostuin. Lähdin naarasta kohti, mutta hän katosi, ennen kuin kerkesin hänen luokseen. Lannistuin siinä samassa.
*Olisin halunnut jutella, kun ei hetkeen oltu juteltu* ajattelin latteana. Potkaisin etutassullani maata turhautuneena.
“Onnea Käärmetassu.” Säpsähdin hieman kuullessani Kimalaistoiveen äänen. En ollut tajunnut naaraan tulleen taakseni.
“Kiitos”, kiitin ja nyökkäsin pienesti. Naaras hymyili minulle lempeästi ja se sai minut jo hieman paremalle mielelle.
Haukottelin. Meidän oli tarkoitus pitää harjoitukset tänään, joten olin herännyt aikaisin. Olin nukkunut surkeasti. Miksi kukaan ei ollut kertonut, että vanheneminen takasi yöunien menettämisen. Koko yön oli ollut kylmä ja olin kuullut ääniä. Siinä itsekseni istuskellessa päätin myös pestä itseäni. Suin turkkiani kerrankin tarkasti ja tylsistyin saman tien.
*Miten jotkut tekevät tätä lähes koko ajan? Kauhea homma!* Puuskahdin ärtyneesti ja nousin ylös. Venyttelin leveästi ja päätin pysyä liikkeessä.
“Jos kerta on näin kylmä, parempi pysyä lämpimänä”, mumisin itsekseni. Kiertelin erilaisia rinkuloita itsekseni ja näytin mitä luultavimmin erittäin pöhköltä. Aukiolla kuitenkin tuskin oli ketään, joten vältyin suurelta yleiseltä nöyryytykseltä. Kuulin ääntä sieltä, missä olin nähnyt Kultasiiven olevan. Käänsin tarkasti katseeni äänen suuntaan, mutta se olikin joku minulle tuntematon soturi. Murahdin. En uskaltanut itse mennä herättämään mestariani, mutta halusin jo tehdä jotain, kerta olin jo herännyt.
Hetken odottelun jälkeen Kultasiipi tuli paikalle.
“Pitikö meidän harjoitella tänään?” naaras kysyi hieman väsyneenä. Nyökytin päätäni rivakasti.
“Lykätään sitä hieman. Lähdetään vaikka auringonhuipun aikaan, jos käy?” mestarini ehdotti lempeästi naukuen. Hän ei selkeästi halunnut masentaa minua. Nyökäytin taas päätäni, tällä kertaa kuitenkin vaisummin.
“Ei hätää. Kyllä me vielä kerkeämme harjoitella. Sinulla on vielä oppilas aikaa niin runsaasti, että varmaan kerkeät jo kyllästyä kaikkiin harjoituksiin”, Kultasiipi lohdutti. Nostin katseeni ja kohtasin soturittaren katseen hymyillen.
“Ei se mitään.”
Naaras hymyili minulle takaisin ja lähti sitten muualle. Huokaisin ja katselin ympärilleni. Mitä minä nyt tekisin?
Pitkän odottelun jälkeen olimme viimein päässeet liikkeelle. Kultasiipi näytti minulle pienen nummialueemme rajoja. Lähes koko matkan ajan olin haaveillut meidänkin asuvan metsässä, mutta tiennyt, että haaveilu ei auttaisi minua muistamaan rajoja.
“Muista olla aina varovainen täälläpäin. Tuolla metsässä asustavat juuri nyt Kuolonklaani ja kujakissayhteisö”, Kultasiipi kertoi minulle päästessämme metsän läheiselle rajalle. Olin vain nyökytellyt ja sitten olimme jatkaneet matkaa.
“Voitko opettaa minulle joitain taisteluliikkeitä tai saalistuista?” olin pyytänyt mestariltani meidän kierrettyä reviirin. Hän oli hieman epäröinyt, mutta lyhyen maanittelun jälkeen olin saanut hänet näyttämään minulle muutaman perusliikkeen ja vaanimisasentoa.
“Meidän on aika lopettaa. Alkaa olla myöhä ja olemme tehneet tänään jo paljon”, Kultasiipi naukaisi. Nyökkäsin rauhallisesti. En oikeastaan vielä halunnut palata, mutta vastaan väittäminen ei ollut minun mielestäni hyvä vaihtoehto.
Tassutimme kahden hiljalleen hämärtyvässä auringonlaskussa.
“Minulla oli kivaa”, totesin, kun olimme enää muutaman ketunmitan päässä leiristä. Kultasiipi nyökkäsi hitusen ja jatkoi sitten vain matkaa. En voinut estää hymyä. Olin suunnattoman iloinen siitä, että olin päässyt viettämään mukavan päivän ja päässyt tekemään monia uusia asioita. Pidin myöskin Kultasiivestä. Hän oli mukava ja rento, enkä kauhistellut hänen kanssaan oloa yhtä suuresti, mitä joidenkin muiden kissojen. Huokaisin onnesta.
*En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikesta oppimastani Kimalaitoiveelle ja Sypressikuiskeelle!* iloitsin mielessäni.
Punnitsin vaihtoehtojani, kun katselin pienen pensaan takaa pahaa-aavistamatonta jänistä. En ollut täysin varma saisinko sitä kiinni, mutta odotukseni olivat korkeat.
Kultasiipi oli vienyt minut ulos harjoituksiin ja tarkoituksenani oli yrittää napata jotain, ja sitten hän kertoisi, miten parantaisin saalistamistani.
Hiivin hiljalleen lähemmäs ja jänis selkeästi kuuli minun pehmeät, mutta hiukan varomattomat askeleet, sillä se käänsi päätään tapitti minua silmänräpäyksen ajan ja pinkaisi sitten juoksuun. En kerennyt ajatella kyllin nopeasti ja jänis oli ennen lähtöäni ainakin kaksi ketunmittaa minua edellä. Hiljaa sihahtaen lähdin juoksuun yrittäen tuloksetta saada nopean jäniksen kiinni. Läähättäen hidastin vauhtiani pysähdyksiin.
“En voi uskoa, että päästin noin hyvän saaliin karkuun”, marisin itsekseni ja Kultasiipi tuli vierelleni.
“Ei se haittaa. Harva kissa saa ensimmäisellä kerrallaan heti jotain kiinni”, naaras lohdutteli minua lempeästi. Mumisin vain hänelle epämääräisen vastaukseen ja lähdin laahustamaan eteenpäin.
“Sinun pitää olla varovaisempi askeliesi kanssa. Jänikset ovat myöskin nopeita. On kaksi tapaa napata ne. Joko sinä peität kaikki pakotiet ja juokset sen perässä niin kauan, että se väsyy ja saat sen kiinni, tai nappaat sen vaanimalla. Ensi kerralla pidä häntäsi lähempänä maata, mutta ei liian lähellä, jotta se ei päästä ääntä ja kulje varovasti ja tasaisesti”, Kultasiipi selitteli. Kuuntelin korvat ylhäällä tarkasti, vaikka edelleen olin hyvin surullinen pulskan jäniksen karkuun päästämisestä.
*Sillä olisi ruokkinut varmasti ainakin puolet klaaninvanhimmista!*
Kultasiipi lähti johtamaan minua nyt seuraavaan paikkaan.
“Koetetaan nyt uudelleen. Yritä löytää jotain muuta ja sitten vain yrität uudelleen nappaamista”, naaras naukui kannustavaan sävyyn. En sanonut mitään, vaan kävelin vain hiljaa mestarini perässä. Nostin kuitenkin pian pääni korkealle ilmaan ja yritin suutani raottaen löytää jotain riistan hajuja. Suuhuni tulvahti yhtä aikaa niin monta hajua, että hätkähdin hieman. Yritin erotella niitä toisistaan, mutta se veikin tovin.
“Tänne!” totesin yhtäkkiä ja lähdin etsimään riistaa. Nopein pehmein askelin pian löysin pienen nuhjuisen päästäisen. Yritin toistamiseen vaanimista ja tällä kertaa pääsin hyppyyn asti. Loikatessani onnistuin hännälläni viuhtomaan maassa olevia vanhoja, rapistuneita lehtiä ja päästäinen kuuli sen. Se lähti juoksuun ja onnistuin vain juuri ja juuri hipaisemaan sitä kynteni päällä. Kultasiipi kuitenkin pinkaisi eteenpäin hieman kauempaa ja koukkasi sen ilmaan. Naaras nappasi sen ja ruksautti sen niskat poikki. Päästäisen hermoton ruumis tömähti maahan ja ihaillen katsoin vuorotellen sitä ja mestariani. Hän oli tehnyt kyllä hienoa työtä.
“Vau!” huudahdin ja hän hymyili minulle.
“En itsekään uskonut tuon onnistuvan”, hän totesi. Nyökäytin päätäni. Halusin joskus itsekin pystyä moiseen.
“Miltä päästäinen maistuu? En ole itse koskaan kokeillut”, kysyin mestariltani samalla.
“Ei yhtä hyvää mitä hiiri tai orava, mutta syötävää kuitenkin.”
Nyökäytin päätäni. Kultasiipi katsahti hieman ympärilleen ja totesi sitten: “Voisimme jo lähteä takaisin niin pääsisit lepäämään.” Nyökkäsin taas kerran ja lähdimme sitten talsimaan kohti leiriä. Kultasiipi tietenkin koukkasi päästäisen myös mukaansa ennen lähtöä.
