Laventelitassu
Kirjoittaja: Untuva
Herääminen oppilaiden pesästä onnistui aina antamaan energiapiikin. Olin niin innoissani siitä, että minut ja sisareni sekä pentutarhan muutama muu toveri oli vihdoinkin nimitetty oppilaiksi. Olin kieltämättä jo alkanut kyllästymään pentutarhassa kykkimiseen päivästä toiseen. Oppilaana oli niin paljon kiinnostavampaa, kun aamulla harvemmin tiesi, minne tassut lopulta kuljettaisi päivän mittaan.
Ainut huono puoli, mitä pystyin miettimään, oli tällä hetkellä vallitseva kylmä sää. Oppilaiden pesässä sitä harvemmin huomasi, kun sai nukkua lähellä toisia ja hyötyä heidän lämmöstään, mutta heti pesän ulkopuolella kylmyys iski syvälle luihin. Turkkini oli turhan ohut tällaisiin pakkasiin.
Oppilaiden pesässä nukkuvien rauhallinen tuhina olisi voinut pitää minut lämpimällä sammalvuoteella pidempään, mutta takaraivossani kaikuivat mestarini sanat aamuharjoituksista. Kampesin itseni ylös ja ulos pesästä, jonka ulkopuolella mestarini jo odotti minua.
“Lähdetään heti niin ehditään ennen aurinkohuippua takaisin”, Salviakatse sanoi ja lähti jo kohti leirin uloskäyntiä. Mestarini oli kovin hiljainen tapaus. Hän ei tuntunut haluavan puhua minulle mistään muusta kuin koulutuksestani. Aluksi hänestä oli tullut jopa koppava kuva, kun hän ei ollut malttanut edes vastata kysymyksiini. Nyt hän kuitenkin vaikutti jo ihan mukavalta. En minä hänestä mitään pahaa, mutta kävi aika silloin tällöin pitkäksi, kun joutui olemaan tuppisuuna hänen seurassaan.
Leirin ulkopuolella oli ihmeellistä. En missään vaiheessa voisi saada tarpeeksi kasvoihin kajoavasta tuulenvireestä tai polkuanturoita kipristelevästä valkoisesta lumipeitteestä. Tuntui oudolta nauttia niinkin ikävästi kehoani kohtelevista asioista, mutta ne saivat oloni tuntumaan vapaalta. Kaikki ympärillämme oli Eloklaanin. Tai no, rajalle asti. Mutta se mikä oli Eloklaanin, oli vapautta minulle – ja siitäkös minä nautin.
Yritin parhaani mukaan pysytellä Salviakatseen perässä. Hopeanharmaa tabbykuvioinen häntä oli monta askelta edellä. Kirpeä ilma tuntui polttavan keuhkoissa, kun yritin kiriä mestariani kiinni. Huomasin naaraan välillä hidastavan vauhtiaan, jotta pääsin lähemmäs, mutta sitten jatkavan taas normaalia nopeuttaan. Hidas minä olin kuin mikä. Se oli tullut selväksi jo ensimmäisenä päivänä, kun Salviakatse oli tutustuttanut reviirin.
“Minne asti olemme matkalla?” huohotin eteenpäin. Jouduin siristelemään silmiäni, sillä uusi lumisadekuuro oli alkanut. Valkoista höttöä tuntui tipahtelevan taivaalta vähän väliä.
“Hieman edempänä on puu, mistä on helpoin aloittaa kiipeämisen harjoittelu”, toinen hiukkasi ja katsahti nopeasti suuntaani.
“Eikö mikä tahansa puu kelpaisi? Tässähän olisi useampiakin vaihtoehtoja. Tarvitsisi lähteä reviirin toiselle laidalle jonkin yksittäisen puun takia”, tokaisin huvittuneena. Salviakatse kuului vain hymähtävän. Tai sitten naaras mumisi jotain, mitä en sattunut kuulemaan. Tästä osasta mestariani en pitänyt. Tylsäksihän aika kävisi hänen kanssaan, jos koko oppilasaikana saisin kestää näin paljon hiljaisuutta. Salviakatse oli kuitenkin osoittautunut eteväksi mestariksi, ja tiesin, ettei ollut minun paikkani kyseenalaistaa isäni päätöstä valikoida juuri hänet siirtämään tietonsa minulle. En ikinä voisi syyllistää Mesitähteä sellaisesta, en ikinä. Tiesin, ettei isäni antaisi minulle, eikä kenellekään muullekaan kanssaklaanilaiselle epäpätevää mestaria. Se nyt oli selvä.
“Noin, olemme perillä. Nyt kun puiden rungot ovat jäässä tämä saattaa olla astetta hankalampaa. Näytän sinulle ensin mallia, niin pääset sitten kokeilemaan.” Salviakatse ei paljoa odotellut, sillä hetkessä hän oli jo kynsin kiinni puun rungon uurteissa. Puu näytti vanhalta ja uskoin naaraan valinneen sen juuri uurteiden vuoksi. Ne näyttivät auttavan häntä kipuamaan ensimmäiselle oksalle, seuraavalle ja rynnistämään runkoa pitkin takaisin alas.
“Näyttää varsin helpolta”, irvistin, vaikka todellisuudessa koko homma enemmänkin hirvitti minua.
“Selvä sitten, ole hyvä. Muista, että kyntesi auttavat sinut ylös. Käytä tasapainoasi hyväksi ja kerää voimia ensimmäisen oksan kohdalla. Kolmannelta voit jo palata takaisin”, keltasilmä neuvoi. Syvään huokaisten lähdin suorittamaan tehtävää. Ensin kokeilin upottaa kynteni puuhun takatassut tukevasti maassa. Jäiseen kaarnaan oli kuitenkin vaikeaa upottaa kynsiä. Toistin mielessäni, että Salviakatse oli juuri onnistunut kiipeämisessä, joten tulisin onnistumaan minäkin. Ponnistin takajaloillani ja kipusin ensimmäiselle oksalle. Se vaati hurjasti voimaa. Katsoin seuraavaa oksaa. Olin jo melko korkealla, sillä puun oksat alkoivat vasta ylempää. Lähdin kapuamaan runkoa pitkin, mutta en enää jaksanut pitää kynsillä kiinni. Ponnistin kohti oksaa ja kuulin samalla alhaalta Salviakatseen huudon:
“Älä hyppää!”
Kynteni eivät edes ehtineet hipaista oksaa, kun huomasin paiskautuvani voimalla lumiseen maahan. Nousin nopeasti ylös säikähtäneenä ja aloin köhimään lunta ulos suustani.
“Oletko kunnossa?” mestarini kuulosti jopa hieman huolestuneelta. Vasta naaraan sanojen jälkeen tulin tietoiseksi kehostani ja siitä, kuinka etutassuani alkoi kolottamaan. Nostaessani sen ylös en kuitenkaan tuntenut sen enempää kipua.
“Pystytkö liikuttamaan sitä?” Salviakatse kysyi. Ojensin jalkaa, eikä se tuntunut pahalta. Helpottunut olo ympäröi kehoni.
“Se taisi vain ottaa vähän enemmän osumaa. Ei siihen satu. Ajattelin vain tässä katsos alkaa linnuksi, kun niillä tuntuu olevan niin hauskaa lennellä ympäriinsä”, sanani saivat mestarini pudistelemaan päätään. Hän kuitenkin vaikutti vähän huvittuneelta tai sitten se oli vain helpotus siitä, ettei hän ollut laittanut oppilastaan telomaan itseään heti ensimmäisissä kiipeilyharjoituksissa.
“Eiköhän tämä riitä tällä kertaa, niin saat levätä kunnolla ennen huomisia harjoituksia. Tämä jäi vähän lyhyeksi, mutta jatketaan sitten seuraavalla kerralla.”
Minulla oli jälleen vaikeuksia pysyä Salviakatseen perässä. Naaras oli kuitenkin paljon hitaampi ja vilkuili aina välillä taakseen etutassuani. Liikkuessa se vertyi, eikä leiriin saavuttua siihen koskenut lähes ollenkaan. Se tuntui osakseen vain hieman jäykähköltä. Pudotus ei onneksi ollut ollut suuri.
“Mitä teemme huomenna?” kysyin ennen kuin eroaisin toisesta.
“Näet sen sitten huomenna. Ja käy näyttämässä sitä jalkaasi parantajalla, jos se tuntuu poikkeavalta”, mestarini sanoi, “huomiseen.”
Astelin kohti oppilaiden pesää. Ennen suuaukkoa ravistelin enimmät lumihiutaleet turkistani. Halusin päästä lämpimämpään koloon, missä voisin sukia turkkini kuivaksi. Sen jälkeen keksisin jotain muuta kivaa, kun kerta olin saanut loppupäivän vapaaksi.
// 834 sanaa
