Haavemuisto / Kharon
Kirjoittaja: Elandra
//Edelleen Kharon on harhainen, jonka vuoksi tarinassa esiintyy kuollut hahmo, jonka Kharon kuvittelee eläväksi 🙂
”Tulisit ulos isä, ole kiltti”, Fornaxin ääni tunkeutui Kharonin korviin, vaikka hän yritti pidellä käpäliä korvillaan, jottei kuulisi poikansa ääntä. Kharon oli hulluuden partaalla – tai kenties jo luiskahtanut hulluuden puolelle – ja koko maailma tuntui yhdeltä suurelta harhalta. Kharonista oli tullut epäluuloinen kaikkea kohtaan. Hän ei luottanut enää mihinkään.
”Jätä minut rauhaan”, Kharon toisti pyynnön, jota oli pojalleen toistanut jo ties kuinka monta päivää. Fornax tuntui sinnikkäältä, kenties se ei ollutkaan unta? Kharon ravisteli päätään. Hänen silmänsä alkoivat taas painautua kiinni. Voi miten kamalan väsynyt Kharon olikaan. Hänen suunsa avautui haukotukseen ja kolli nukahti. Fornaxin ääni vaimeni ja pian katosi kokonaan.
Kharon raotti varovaisesti silmiään, peläten mitä näkisi edessään. Hän näki jotain, mitä ei ollut odottanut: elottoman hiiren ja typötyhjän sotureiden pesän. Soturi oli niin väsynyt ja nälkäinen, ettei hän huomioinut lainkaan sitä, oliko ulkona valoisaa vai pimeää. Hän ei edes osannut epäillä tämän hetken todellisuutta, vaan syöksyi odottamatta hiiren kimppuun kuin ei olisi koskaan aiemmin nähnyt edes ruokaa. Valkoturkkinen soturi ei ollut lainkaan varma montako päivää siitä oli, kun hän oli edellisen kerran syönyt. Ehkä kolme tai neljä? Hän ei edes ollut varma, koska hän oli viimeksi ihan oikeasti poistunut pesästä. Unet tuntuivat niin todellisilta, ettei hän tiennyt oliko hän ollut pesän ulkopuolella vain unissaan vai oikeasti.
”Hei, Haavemuisto”, kolli säikähti toden teolla, kun kuuli jonkun puhuvan aivan hänen viereltään. Hänen suussaan mutustelemansa hiiren pala oli vähällä joutua väärään kurkkuun, kun kolli loikkasi pystyyn ja kavahti taaemmas. Hän alkoi välittömästi yskiä, kun suullinen ruokaa tai kuolaa tuntui kurkussa inhottavalta. Kharon tunnisti luokseen kuin tyhjästä ilmestyneen kissan Mesitähdeksi. Hän tarkkaili epäluuloisena valkoturkkista kollia.
”Minä kuulin, ettei sinulla ole kaikki aivan hyvin”, Mesitähti naukaisi tälle tavanomaisella, rauhallisella ja ystävällisyyttä huokuvalla äänellä. Kharonin kehon jokainen lihas jännittyi ja hengittäminen kävi vaikeaksi. Soturi ummisti silmänsä ja avasi ne pian, toivoen Mesitähti-harhansa kadonneen. Mutta siinä Mesitähti vain seisoi ja vaikutti ilmielävältä ja aidolta.
”Ei, tämä ei ole totta”, Kharon vakuutteli itselleen ja ravisteli päätään. Mesitähti oli panttivankina Kuolonklaanissa, tämä hänen edessään oleva kissa oli vain hänen oman päänsä kuvitelmaa.
”Mitä sinä sanoit?” Mesitähti kysyi ja otti huolestuneen oloisena askeleen lähemmäs.
”Seis! Pysy kaukana!” Kharon vaati ja peruutti taas kauemmas päälliköstä, ”mene pois!”
Mesitähti katsoi hämillään Kharonia ja kallisti päätään.
”Hei, kaikki on aivan hyvin. Kuolonklaanilaiset ovat lähteneet jo päiviä sitten leiristämme”, ne sanat saivat Kharonin säpsähtämään. Kuolonklaanilaisetko lähteneet? Ei voinut olla! Kharonhan oli vasta eilen käynyt kireän keskustelun Pimentovarjon kanssa!
”Sinä valehtelet!” Kharon naukui uhmakkaasti. Hän ei tiennyt, mihin olisi voinut luottaa. Epätoivoi alkoi taas vallta soturin mielen. Milloin hän oli mennyt niin sekaisin?
”Minä vannon, että en valehtele”, Mesitähti naukaisi, ”Rauhalaulu kertoi, että sinä et ole syönyt tai partioinut miltei puoleen kuuhun. Olemme kaikki todella huolissamme sinusta, Haavemuisto.”
Kharon oli laskenut katseensa alas, mutta nosti sen taas Mesitähteen. Rauhalauluko? Oliko Fornaxista tullut soturi? Kharon oli alkamassa luottaa Mesitähden sanaan, kun yllättäen pesään asteli toinen tuttu hahmo. Kolli oli hämillään. Oliko Liljatuuli sittenkin elossa? Oliko Kharon vain kuvitellut Liljatuulen kuoleman?
”Kaikki hyvin Haavemuisto. Minä, Mesitähti ja Leimusilmä olemme palanneet Eloklaaniin”, Liljatuuli vakuutteli rauhallisella äänellä ja istahti veljensä vierelle. Kharon nyökäytti päätään.
”Hyvä on, minä uskon”, Kharon huokaisi, ”mutta minun on nyt saatava olla yksin. Täytyy… Miettiä.. Tämä kaikki tuntuu todella hämmentävältä.”
Mesitähden kasvoilla oli myötätuntoinen ilme, ja kolli nyökäytti päätään:
”Ymmärrän. Leimusilmä tulee katsomaan sinua vielä myöhemmin.”
Mesitähti kääntyi ja lähti. Liljatuuli katseli vielä hetken rähjäistä, väsynyttä ja riutunutta soturia, ennen kuin hyvästeli tämän myös ja lähti veljensä perässä ulos pesästä. Kharon veti syvään henkeä, hän oli helpottunut. Liljatuuli olikin elossa, ehkä Kharon ei ollutkaan pilannut aivan kaikkea?
