Pohjatassu
Kirjoittaja: Elandra
Metsä oli rauhallinen, kuten aina. Vaikka lihaksiani jomotti, kuljin reippain askelin Hiilihampaan perässä kohti Eloklaanin leiriä. Lehdettömät puut huojuivat tuulessa, joka kutitteli myös valkeaa turkkiani. Pakkanen oli lauhtunut, ja harjoitteleminen oli huomattavasti helpompaa kuin lehtikadon keskivaiheilla.
Olin taas tehnyt kaikkeni oppiakseni Hiilihampaan näyttämiä taisteluliikkeitä. Koulutuksen alkuvaiheessa tabbykuvioinen soturi oli yrittänyt hyväksyä minulta liikkeitä, jotka olivat vähän sinne päin, mutta minä en suostunut sellaiseen. Halusin osata kaiken täydellisesti, paremmin kuin kukaan muu. Olin onnekas, sillä Hiilihammas oli kärsivällinen. Hän ei hoputtanut minua siirtymään seuraavaan liikkeeseen, vaan odotti niin kauan, että hallitsin liikkeen täydellisesti.
”Olet edistynyt nopeasti”, Hiilihammas lausahti ja vilkaisi lapansa yli minua.
”Sinä olet hyvä mestari”, sanoin päätäni nyökytellen. Se oli totta. Minä pidin Hiilihampaasta ja hänen tavastaan opettaa. Hän oli sopeutunut hyvin minun tapaani oppia ja toiveisiini koulutuksen suhteen. Halusin, että kaikki meni tismalleen sääntöjen mukaan, eikä vähän sinnepäin. Olin päättänyt, että noudattaisin jokaikistä soturilain kohtaa kirjaimellisesti aina, enkä ikinä tekisi mitään kiellettyä. Toivoin kaikkien muidenkin tekevän niin. Kun kaikki noudattaisivat sääntöjä, ei tulisi ongelmia ja klaani pärjäisi paremmin.
”Pääset tänään saalistuspartioon ilman minua”, tabbykuvioinen soturi sanoi ja vilkaisi taas minuun päin. Olin vähällä kompastua käpäliini kuullessani tämän sanat.
”Ilman sinuako? Miksi?” kysyin häkeltyneenä. Hiilihammas hidasti tahtiaan niin, että tämä jättäytyi vierelleni. Se tuntui minusta todella väärältä, ja olisin halunnut jättäytyä takaisin mestarini taakse. Oppilaan ei olisi pitänyt kulkea mestarinsa vierellä, vaan tämän jäljessä. En kuitenkaan kehdannut alkaa hidastelemaan, koska silloin olisimme joutuneet pysähtymään.
”Minäkin olin aluksi mukana partiossa, mutta Mesitähdellä on asiaa suuriin harjoituksiin liittyen kaikille osallistuville mestareille. Partion muut jäsenet pitävät sinusta huolta, ja minä luotan siihen, että pärjäät”, Hiilihammas totesi rauhallisella äänellä hennosti hymyillen. Minä en hymyillyt, mutta se oli minulle tavallista. Soturin täytyi olla vakavailmeinen, jotta tämä voitaisi ottaa tosissaan. Tai ainakin minä tahdoin olla, en minä syyttänyt ketään siitä, vaikka he hymyilivätkin.
”Ai”, totesin lapojani kohauttaen. Mesitähti oli kertonut pari päivää sitten tulevista suurista harjoituksista, joihin oppilaat osallistuisivat. Kuolonklaanin oppilaat osallistuisivat myös. Klaanien oppilaat jaettaisi joukkueisiin, ja kilpailisimme eri lajeissa muita joukkueita vastaan. Ajatus kilpailusta kuulosti houkuttelevalta. Pääsisin näyttämään kaikille taitoni. Voisin viimeinkin hyödyntää kaikkea sitä, mitä olin opiskellut ahkerasti.
Leiriin saavuttuamme Hiilihammas pyysi minua tarkastamaan, olivatko klaaninvanhimmat jo syöneet. Saisin syödä itsekin sen jälkeen. Astelin karhunvatukkapensaikon luokse. Irvistin kuullessani Nokilinnun kovan äänen jo ennen kuin pääsin sisään hämärään pesään. Tummanruskea naaras nauroi heleällä äänellään, mutta vaikeni huomatessaan minut. Hiljaisuus ei kestänyt kauaa.
”Oi! Sinähän olet meidän Hiilihampaan oppilas! Pohjatassuhan se oli? Mikä tuo sinut tänne?” kysymystulva sai pääni pyörälle, kun vanha naaras ponkaisi itsensä ylös vuoteeltaan ja työnsi kuononsa aivan minun lähelleni, ”olet sinä sitten soma oppilas, mutta niin laiha! Oletko syönyt mitään koko päivänä?”
Vanhan kissan ollessa miltei turkissani kiinni, tunsin oloni hyvin epämukavaksi. Peräännyin askeleen taaksepäin, mutta pesän seinämä tuli vastaan.
”Joo, niin juuri.. Tulin kysymään, että oletteko te jo syöneet”, sanoin parantaen ryhtiäni ja yrittäen olla mahdollisimman ylvään oloinen kaikin puolin, vaikka tumman naaraan läsnäolo sai minut inhoamaan jokaista hetkeä. En ymmärtänyt, miten joku noin vanha saattoi olla niin puhelias. Olisi luullut, että vanhuuden myötä sitä kyllästyisi jatkuvaan puhumiseen ja lopulta hiljenisi kokonaan. Arvelin, että Hiilloskatseelle oli käynyt niin. Tai sitten kissa oli vain ollut aina hiljainen.
”Voi kyllä, joka päivä! Koskaan elämässäni ei ole ollut tällaista palvelua! Voitko uskoa, että kaltaisesi nuoret kissat tuovat meille joka päivä monta kertaa mitä maittavinta ruokaa!” Nokilintu hehkutti mielissään ja vetäytyi viimeinkin hieman kauemmaksi minusta.
”Se on meidän tehtävämme. Oletteko te nälkäisiä?” kysyin ja annoin katseeni kiertää Nokilinnun kautta Hiilloskatseeseen ja siitä Kirsikkakuonoon. Hiilloskatse tuijotti epämukavan pistävällä katseellaan minua, mutta Kirsikkakuono näytti nukkuvan. Luiseva naaras oli ummistanut silmänsä, ja nuokkui sammalvuoteellaan pää pystyssä.
”Ei, tässä kävi äsken sellainen nuori kissa. Hiilloskatse! Mikä sen kissan nimi olikaan? Sellainen oikein hellyyttävä nuorukainen, voi.. Miten minä en nyt muista..”, Nokilintu pohti ja katsoi kumppaniaan odottaen, että tämä osaisi kertoa kissan nimen.
”Uskotassu”, tabbykuvioinen kolli murahti. Oli hetken hiljaista, ja se oli minun mahdollisuuteni. Nousin ylös ja kohtasin Nokilinnun katseen. Vanhus oli taas avaamassa suutaan, mutta minä ehdin ensin:
”Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä. Keskustellaan taas myöhemmin lisää. Mukavaa päivänjatkoa!”
Pujahdin huojentuneena ulos klaaninvanhimpien pesästä. Arvostin suunnattoman paljon vanhempia kissoja, mutta Nokilintu oli.. No, hän oli Nokilintu. Pyysin mielessäni Tähtiklaanilta anteeksi sen, miten töykeästi olin liuennut pois klaaninvanhimpien luota. Mikäli loppupäiväni olisi ollut vapaa, olisin voinut jäädä kuuntelemaan Nokilinnun juttuja. Tahdoin kuitenkin vielä ennen partiota kerrata oppimiani taisteluliikkeitä. Löysin rauhaisan paikan oppilaiden pesän vierestä. Vilkaisin muita oppilaita, jotka keskustelivat rauhassa joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Olisin halunnut liittyä heidän seuraansa, mutta harjoitteleminen tuntui nyt tärkeämmältä.
Kun olin saanut hiottua liikkeitä tarpeeksi, palkitsin itseni saaliilla, jonka Hiilihammas oli luvannut. Pian aterian jälkeen olikin jo aika lähteä partioon. Aurinko oli ohittanut huippunsa, ja paksu pilvipeite oli hiipinyt taivaalle. Olin odottelemassa partion jäsenten saapumista. Partion johtoon oli laitettu Hillasielu. En tuntenut valkeaa kollia juurikaan, mutta jo tämän olemus kertoi hänestä paljon. Soturi hymyili lämpimästi ja vaikutti malttamattomalta. Arvelin, ettei tämä ollut ollut partion johdossa kovinkaan montaa kertaa.
Hiljalleen myös muun partion jäsenet ilmaantuivat paikalle. Kun kaikki olivat koolla, lähdimme Hillasielun johdolla kulkemaan ulos leiristä. Partiossa mukana olivat Hopeaputous, Lakkakuiske, Putouslaulu ja minä tietenkin. Kaikki mukanaolijat olivat minulle täysin tuntemattomia, eikä kukaan tuntunut olevan kiinnostunut keskustelemaan, joten myös minä pysyin vaiti.
Keskityin tarkkailemaan ympäristöäni, kun kuljimme kauemmaksi leiristä. Ylitimme joen, ja Hillasielu johdatti meidät koivumetsään. Valkeat koivut kurottelivat taivasta, ja huojuivat hiljaa tuulessa. Puut kasvoivat muutamien ketunmittojen päässä toisistaan. Lehtikadon ajan maisema oli kaunis, vaikka harmaat pilvet tekivätkin tunnelmasta synkän. En malttanut odottaa, että lehtikato päättyisi ja lumi sulaisi pois. Hiilihammas oli luvannut opettaa minut uimaan, kunhan vesi olisi tarpeeksi lämmintä.
”Hajaannutaan tässä”, Hillasielu sanoi pysähdyttyään ja kääntyi katsomaan partion jäseniä. En ollut koskaan ollut ilman mestariani partiossa, mutta tiesin mitä minun täytyi tehdä. Usein olimme Hiilihampaan kanssa menneet hetken samaan suuntaan ennen hajaantumista, mutta nyt lähdin yksin. Kuljin koivujen lomassa hiljaa hiipien yrittäen löytää hajujälkeä, jota voisin lähteä seuraamaan.
Olin tyytyväinen suoritukseeni, sillä olin saanut kiinni yhden hiiren, eikä aika ollut vielä loppu. Hautasin hiiren hankeen merkiten kohdan maasta löytyneellä risulla, jotta löytäisin saaliin palatessani takaisin muiden luokse. Lähdin etsimään uutta hajujälkeä toiveikkaana. Hiilihammas ja muut olisivat takuulla ylpeitä, jos saisin partion aikana kiinni useamman saaliin. Lehtikadon aikana tuntui olevan tyypillistä, että jokainen sai partion aikana kiinni vain yhden saaliin.
Lumi natisi jalkojeni alla, vaikka yritin kulkea ääneti. Sain vainun jäniksestä, jota lähdin epäröimättä seuraamaan. Mitä pidemmälle seurasin hajujälkeä, sitä voimakkaammalta se tuoksui. Mutta sitten haistoin jotakin outoa. Verta, jäniksen verta. Nostin pääni ylös ja katselin ympärilleni. Tuuli toi hajun mukanaan edestäpäin, olin siitä aivan varma. Lähdin kulkemaan ripeämmin askelin eteenpäin, yrittäen edelleen olla hiljaa. Veren haju voimistui entisestään, kunnes löysin sen lähteen. Valkea soturi kääntyi nopeasti minun suuntaani, kun tämä huomasi minun lähestyvän häntä.
”Mitä sinä oikein teet?” kysyin Putouslaululta, joka oli parhaillaan syömässä jänistä, ”ei partion aikana saa syödä. Saalis pitää viedä klaanille.”
//Putous?
// 1115 sanaa
