Kimalaispentu
Kirjoittaja: Aura
Kimalaispentu kyhjötti emonsa Korppisiiven hännän lähettyvillä. Oppilasmenot lähestyivät kaikilla muilla paitsi hänellä. Mesitähti ei taatusti antaisi hänelle oppilasnimeä, ei ainakaan vielä! Ampiaspentu ja Mehiläispentu olivat lähes jo valmiita sotureita neljän jalkansa kanssa. Hänestä oli ihan typerää, että Tähtiklaani oli unohtanut hänen jalkansa johonkin matkan varrelle. Kimalaispentu niiskaisi hiljaa ja lähti nilkuttamaan kauemmas emostaan. Hän halusi olla yksin tai ei, hän halusi löytää Irvitassun. Toisella oli kiireitä ja kaikenlaista muuta puuhaa, kerta toinen oli soturioppilas. Naaraspentu lähestyi pentutarhan suuaukkoa ja päästyään ulos, hänen silmänsä löysivät maasta heti vesilätäkön. Kimalaispentu katsoi peilikuvaansa itkuisena ja sulki silmänsä. Hän inhosi ulkonäköään yli kaiken. Tietenkin hänestä oli mukava näyttää isältään, mutta kuulemiensa mukaan hän näytti myös isosisarukseltaan, Tyrskytassulta… Toinen oli kuulemma suorastaan hirviö, sillä hän oli tappanut kissoja. Kimalaispentu pelkäsi, että muut näkisivät hänet samanlaisena. Entä jos hänen perheensä ei haluaisi oikeasti olla hänen perheensä ulkonäkönsä vuoksi. Naaras pyyhkäisi kyyneleensä ja istahti kauemmas. Ei hän halunnut olla surullinen, hän halusi olla iloinen, vaikkei hänestä tulisi koskaan soturia. Ehkä Mesitähti voisi keksiä hänelle jonkun muun tehtävän, hän voisi vaikka kerätä sammalta tai järjestellä tuoresaaliskasaa, mitä vain kunhan hän olisi hyödyksi Kimalaispentu salaa elätteli toivoa, että hänestä tulisi soturi ja hän saisi soturinimen. Tulisikohan hänestä Kimalaistoive? Tai Kimalaishammas? Se olisi hienoa, naaras pitäisi siitä. Pentu muisteli kuinka oli nuorempana ollut varma siitä, että hänestä tulisi paras soturi tai jopa päällikkö, mutta mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hän oli unelmoinut turhia.
”Kimalaispentu? Siellä alkaa olla jo kylmä, autanko sinut takaisin pesään?”
Kimalaispentu havahtui kuullessaan tutun äänen ja hymyili varovaisesti nähdessään tutun kollikissan. Irvitassun. ”Irvitassu, kiva nähdä”, pentu sopersi ja pyyhkäisi loput, typerät kyyneleensä pois ja nyökkäsi. Tällä hetkellä hänestä tuntui, että hän voisi nukkua kokonaisen kuun eikä hän myöskään jaksaisi tassutella takaisin pentutarhaan. Tuntuisikohan hänestä tältä aina? Sen näkisi sitten. ”Ja kyllä kiitos, se olisi kilttiä”, pentu lisäisi hymyillen ja antoi kissan auttaa hänet pystyyn. Kimalaispentu tuijotti eteensä silmät lähes ummessa ja yritti kuunnella oppilaan juttuja, mutta jutut menivät ohi hänen korviensa, vaikka hän kuinka yritti pysyä kartalla. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä. ”Äh, anteeksi. Mitä sinä sanoit? Meinaan nukahtaa”, Kimalaispentu mutisi ja päästi ilmoille pienen kehräyksen, kun Irvitassu saattoi hänet Korppisiiven vierelle. Kaksikko vaihtoi muutamia sanasia, mutta pentu rojahti emonsa vierelle. Hän pelkäsi näkevänsä taas painajaisia Tyrskytassusta, ne olivat piinanneet häntä monien päivien ajan… Ehkä tänään olisi parempi yö, niin pentu ainakin toivoi.
// 391 sanaa
// Kuka vaan saa jatkaa!
