Iltakaiku
Kirjoittaja: Elandra
Loikoilin leirin pääaukiolla kaikessa rauhassa auringosta nauttien. Aurinko oli hetki sitten ohittanut huippunsa, ja partiot olivat lähteneet matkaan. Minut oli määrätty jäämään leiriin. Oli tärkeää, että leirissä oli tarpeeksi monta soturia kaiken aikaa. Minua ei haitannut leirissä pysyttely juuri tällä hetkellä lainkaan. Soturin tehtävät tuntuivat raskailta, ja välillä tuntui siltä, kuin jokaikinen päivä olisi ollut kopio toisesta. Olin monena unettomana yönä miettinyt, miten paljon mielekkäämpää elämä erakkona oli ollut. Tappavan tylsän harmaa arki ei vain ollut minua varten. Huonoimpina päivinä minusta tuntui siltä, kuin minun persoonani olisi viety minulta pois. Olin vain soturi klaanissa, jonka tehtävä oli partioida, saalistaa ja vartioida leiriä. En saanut syödä silloin kun itse halusin, enkä poistua edes leiristä. Lisäksi täytyi pysytellä reviirin rajojen sisäpuolella, ja klaanissa oli niin paljon erilaisia sääntöjä. Vaikka olin jo useamman kuun asunut Eloklaanissa, ne eivät tuntuneet jäävän päähäni.
Päiviini toivat valoa nykyisin vain Taivaslaulu ja Ruskatassu. Ilman heitä olisin takuulla lähtenyt klaanista jo ajat sitten. He olivat minun perheeni, enkä voisi jättää heitä koskaan. Ruskatassu tuntui olevansa onnellinen klaanissa, enkä halunnut rikkoa hänen onneaan lähtemällä. Se olisi väärin häntä kohtaan, sillä olin luvannut pitää huolta kollista koko loppuikäni. Olisi itsekästä edes ottaa koko asia puheeksi Taivaslaulun kanssa. En halunnut huolestuttaa häntä omilla asioillani, vaikka tiesinkin sen olevan väärin. Kumppanin kanssa pitäisi jakaa kaikki elämän ilot ja surut.
”Oletko sinä jättiläinen?” ääni keskeytti ajatukseni saaden minut säpsähtämään. Avasin silmäni ja katsoin edessäni seisovaa vaaleanruskeaa pentua. Koko maailma näytti olevan väärinpäin, sillä makasin selälläni. Käännyin nopeasti oikealle kyljelleni ja nousin istumaan. Olin nähnyt pennun liikkuvan Aurinkokajon ja tuon pentujen kanssa, mutten tiennyt tuon nimeä. Huomioni kiinnittyi ensimmäisenä pienokaisen pinkkiin nenään.
”En ole, ei jättiläisiä ole olemassa”, vastasin takellellen, sillä kysymys oli todella yllättänyt minut. Pentu kallisti pientä päätään ja katsoi minua mietteliäänä.
”Kuka sinä sitten olet? En ole koskaan aiemmin nähnyt noin suurta kissaa!” kollipentu hämmästeli ja katseli minua kuin olisin ollut jokin nähtävyys. Kasvoilleni piirtyi huvittunut virne.
”Minä olen Mer.. Anteeksi, siis olen Iltakaiku. Kuka sinä olet?” kysyin ystävällisellä äänellä. Minua hävetti, sillä en ollut vieläkään tottunut uuteen nimeeni. En osannut aina edes reagoida siihen, kun joku kutsui minua. Taivaslaulu kutsui minua yhä Merkuriukseksi, enkä ollut oikeastaan koskaan jutellut kenenkään muun eloklaanilaisen kanssa sen paremmin.
”Olen Vadelmapentu”, pentu ilmoitti kirkkaalla äänellä ja pörhisti ylpeänä rintaansa. Hymyilin pennulle.
”Se on oikein kiva nimi”, sanoin. Vadelmapentu ei ehtinyt sanoa mitään, kun Aurinkokajo kutsui tuota luokseen:
”Vadelmapentu! Alahan tulla sieltä!” Pentu vilkaisi pentutarhan suuntaan, jonka jälkeen hän vielä loi katseen minuun.
”Täytyy mennä. Heippa!” pentu huudahti ja lähti loikkimaan kohti sinikilpikonnakuvioista kuningatarta. Katsoin, kuinka kuningatar pentuineen katosi karhunvatukkapensaikkoon. Jäin jälleen yksin.
Mieleeni palasivat omat pentuaikani. Olin varttunut vanhempieni ja Coronan kanssa kaksijalkalassa. Elämä oli ollut melko rankkaa, sillä joka päivä oli yhtä selviytymistä. Lopulta vanhempamme olivat kuolleet, ja olin jäänyt veljeni kanssa kahden. Noin kuusikuisina olimme jättäneet kaksijalkalan taaksemme ja tapasimme Dakotan ja kuolonklaanilaiset. Sen jälkeen elämäni oli ollut yhtä seikkailua siihen saakka, kun saimme Ruskatassun perheeseemme. Se oli aika, jota minä ikävöin. En koskaan ole ollut niin onnellinen. Alamäki alkoi siitä, kun kaksijalat tulivat ja veivät Coronan.
Voi miten ikävöinkään häntä. Minua sattui ajatella, etten ehkä näkisi veljeäni koskaan. Olikohan hän enää edes elossa? Ei, ei hän voinut olla kuollut. Olin varma, että Corona löytäisi minut vielä. Me olimme perhettä, eikä perhe voisi pysyä erillään ikuisuutta. Taivaslaulu sai minut pitämään toivoa yllä. Kyllä minä vielä näkisin Coronan, olin aivan varma siitä.
Viimein partiot palasivat leiriin, ja hiljaisuus päättyi hetkessä. Leiri oli täynnä kissoja, jotka vaihtoivat päivän kuulumisia keskenään. Taivaslaulu oli hetki sitten saapunut leiriin saalistuspartion mukana. Hän pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan ja valikoi mukaansa jäniksen, jonkan aaras kantoi minun luokseni.
”Miten päiväsi on mennyt?” kumppanini kysyi kehräten ja puski paksua turkkiani. Minusta tuntui hyvältä, kun Taivaslaulu oli lähelläni. Rakastin häntä niin hurjasti.
”Ihan hyvin. Olen vain nauttinut auringosta ja vartioinut leiriä. Juttelin myös hetken yhden pentutarhan asukkaan kanssa, hänen nimensä taisi olla Vadelmapentu”, kerroin naaraalle ja katsoin häntä suoraan silmiin. Kylmät väreet kulkivat kehoni lävitse, kun katsoin Taivaslaulua. Hänen eriväriset silmänsä olivat kenties kauneinta mitä maa päällään kantoi. Vaikka olimme olleet kumppaneina jo melko kauan, tuntui kuin olisin joka päivä rakastunut Taivaslauluun uudelleen. Olimme viettäneet aivan liian vähän aikaa kahdestaan, ja siksi halusinkin viettää tämän illan vain Taivaslaulun kanssa.
”Miten sinun päiväsi on mennyt?” kysyin ennen kuin soturi ehti vastata mitään. Taivaslaulu haukkasi palan jäniksestä. Hän söi suunsa tyhjäksi ennen kuin alkoi puhua.
”Ihan hyvin minullakin. Saalisonni oli kohdallaan, ja aamun vietin isän kanssa. On mukavaa, kun hän liittyi Eloklaaniin”, valkea naaras huokaisi lämpimästi hymyillen. Tuntui hyvältä nähdä Taivaslaulu onnellisena. Sen vuoksi olin itse valmis viettämään vaikka loppuikäni Eloklaanissa. Niin kauan kuin Taivaslaulu ja Ruska olisivat onnellisia, ei muulla ollut väliä.
”Oletko sinä loppupäivän vapaana?” kysyin naaraalta syömisen lomassa. Hän nyökkäsi ja nielaisi jäniksen palan, jota oli jo hetken jauhanut suussaan.
”Ei minulla ole mitään erityistä. Onko sinulla jotakin suunnitelmia?” soturi kysyi ja kohtasi katseeni. Kohautin lapojani.
”Voisimme ehkä käydä kukkuloilla katsomassa auringonlaskua”, ehdotin varovasti. Taivaslaulun kasvoille levisi lämmin, aito hymy. Hän painautui vasten turkkiani ja kehräsi kovaäänisesti.
”Kuulostaa ihan loistavalta idealta”, kumppanini huokaisi.
”Sitten meille tulee kiire. Aurinko laskee nimittäin pian”, huomautin ja siirsin katseeni kohti taivasta. Ehtisimme kukkuloille ripeästi kävelemällä, jos lähtisimme heti. Taivas oli pilvetön, ja aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa. Haukkasin vielä yhden suullisen jäniksestä, ja Taivaslaulu teki samoin. Nousimme yhtä aikaa ylös.
”Eiköhän mennä sitten”, Taivaslaulu virnisti ja johdatti meidät kohti piikkihernetunnelia. Jouduin kumartumaan astuessani tunneliin, sillä piikkiherneet tarttuivat muuten ikävästi selkäkarvoihini kiinni. Tunneli oli ihan kätevä, mutta kookkaammille sotureille, kuten minulle, se tuntui olevan toisinaan liian pieni.
//Taivas?
// 908 sanaa
