Sädesäihke
Kirjoittaja: Saaga
Keskityin edessäni olevaan hiireen ja varoin astumasta lehtien päälle, jotten rapistelisi niitä ja säikäyttäisi saalista menemään. Hiippailin lähemmäs, lähemmäs, vielä vähän lähemmäs. Valmistauduin ja hyökkäsin. Painoin hiiren maata vasten ja kumarruin puraisemaan sen niskat katki, mutta hiiri ei enää ollutkaan käpälieni alla. Murahdin pettymyksestä. Miten se oli päässyt karkuun?! Tuhahdin ja istahdin paikoilleni nuolemaan rintaani. Vilkuilin hieman ympärilleni oliko kukaan mahtanut nähdä. Partioni jäseniä ei kuitenkaan näkynyt. Heilautin häntääni ja päätin etsiä jotain muuta napattavaa.
Palasin leiriin kahden linnun kera. Pudotin ne tuoresaaliskasaan ja lähdin etsiskelemään Käärmekultaa. Etsiä minun ei tarvinnut, sillä Käärmekulta tupsahti eteeni parantajan pesästä. Oliko jotain sattunut? Naaras näytti niin hermostuneelta. Hänen koko kehonsa tärisi ja hän mutisi jotain.
“Käärmekulta? Kaikki kunnossa?” kysyin naaraalta. Kun tämä huomasi minut, hän heittäytyi suoraan minua päin. Säikähdin hiukan, mutta aloin heti tyynnyttelemään häntä nuolemalla tämän päälakea. Käärmekulta vaikutti kuitenkin rauhoittuvan hiukan, kun oli päässyt kylkeeni kiinni. Kiersin häntäni naaraan selälle.
“Sädesäihke… minä taidan odottaa pentuja…”
Sydämeni pamppailu peitti alleen kaikki muut äänet. Pentuja? Saisimmeko me pentuja? Yllätyksestä ja hämmästyksenä jäätyneenä tuskin edes kuulin naaraan seuraavia sanoja. Kuulin vain pari sanaa ja ymmärsin kumppanini hermoilevan omasta emostaan ja pentujen menettämisestä.
“Kaikki menee hyvin”, sanoin automaattisesti. Olin vieläkin hyvin hämmentynyt, joten mitään parempaa sanottavaa minulta ei löytynyt. Olin tietenkin iloinen uutisista, mutta tiesin ettei naaras ehkä kokenut samalla tavoin ja tajusin ettei minun kannattaisi iloita nyt liikaa hänen edessään.
“Oletko aivan varma? Tai siis… en minä ole huomannut sinussa mitään erityistä”, kysyin katsoen Käärmekullan selän yli maahan. Kumppanini jäykistyi.
“Leimusilmä sanoi niin… Tai että se olisi mahdollista ja kaikki oireeni viittaavat siihen”, Käärmekulta totesi edelleen järkyttyneenä. Niin minäkin olin. Huokaisin.
“Käärmekulta, kaikki menee hyvin. Kaikki järjestyy. Sinusta tulee mahtava emo. Osaat sen hyvin”, vakuuttelin. Käärmekulta tuntui uskovan ainakin jossain määrin ja siirryimme sivumpaan leirin nurkkaan. Leirissä ei ollut paljoakaan kissoja, joten toivoin ettei kukaan ollut kuullut sen suuremmin. En haluaisi asian leviävän esimerkiksi isälleni ja siskoilleni ennen kuin pääsisin itse heille kertomaan.
Jokusen kuuta siitä, kun saimme tietää Käärmekullan odottavan pentuja olimme molemmat aika sujut jo asian kanssa. Vietimme aikaa leväten leirissä ja kävelyillä soturin tehtäviemme ohessa miettien tulevaisuutta. Auringon laskeuduttua näkyvistä ja pimeyden nielaistessa metsän sisuksiinsa lähdimme taas ulos. Öinen metsä oli kaunis. Pidin äänistä, jota silloin kuului. Pöllön huhuilu kuului jostain kaukaa. Se sai turkkini kihelmöimään epämukavasti. Isot pöllöt olivat joskus uhka varsinkin pennuille. Toisaalta pienet pöllöt eivät olleet harvinaisia eivätkä vaarallisia ja sellainen tämä huhuilijakin varmasti oli. Olin jotenkin tullut hyvin tietoiseksi kaikista pentuja uhkaavista asioita nyt, kun tiesin itsekin saavani pian omia pentuja. Tai toivoin, että saisin tavata heidät pian.
“Kuinka voit?” kysyin Käärmekullalta aloittaakseni keskustelun.
//Käräms?
