Korpitassu
Kirjoittaja: Käärmis
Katselin hiljaa parantajan pesän suulta emoa. Hänen kehonsa oli täynnä haavoja ja hänen vatsansa oli pyöristynyt tulevista pennuista. En pitänyt siitä. Lehtomyrskyn piti olla vain ja ainoastaan minun ja Varputassun emo! Miksi hän ikinä haluaisi lisää rääkyviä pikkupentuja klaaniin. Sypressikuiskeen pennutkin olivat jo aivan tarpeeksi. Vaikka heillä ei ollut enää emoaan, heissä oli aivan liikaa elämäniloa.
Tassuttelin pois. Mikä idea olisi odottaa emon heräämistä, jos hän ei kuitenkaan voisi tehdä kanssani mitään. Muistin edelleen sen tunteen, kun emo oli tullut Käärmekullan kanssa ulkoa metsältä ja molemmat naaraat olivat olleet aivan verestä märkiä ja näyttivät olevan elämän ja kuoleman rajalla. Tosiasiassa jokin sisälläni olisi osittain halunnut, että Käärmekulta ei olisi selvinnyt. Silloin *minä* olisi voinut mennä lohduttamaan Sädesäihkettä ja voinut muistuttaa, miksi *minusta* pitäisi tulla hänen kumppaninsa. Kollista ja hänen entisestä mestaristaan oli tullut aivan liian läheisiä viimeaikoina.
Päästin ärtyneen tuhahduksen. Miksi maailmankaikkeus oli niin minua vastaan? Miksen minä voinut saada kaikkien kollien ihailua ja voinut olla kaikkien huomion keskipiste?! Se oli niin epäreilua! Ei kukaan muu olisi sitä ihailua oikeasti ansainnut!
Yhtäkkiä kompastuin johonkin ja mulsahdin maahan kuonolleni. Ärtyneenä ponkaisin pystyyn ja avasin suuni valmiina valittamaan, mutta huomasin, että olin kompastunut Varputassuun, joka oli ollut nauttimassa tuoresaalista.
“Anteeksi kamalasti! Ei ollut tarkoitus! En keskittynyt ympäristööni enkä huomannut sinua”, pyytelin veljeltäni anteeksi. En halunnut huonoa suhdetta häneen. Ainakin hänen huomionsa keskipisteenä oli yleensä minä.
//Varpu?
