Tyrskytassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Jo kuussa olin kerennyt oppimaan paljon uudelta mestariltani. Kävimme joka päivä harjoituksissa, ja joka kerran jälkeen tunsin olevani hieman vahvempi. Tietenkään en voinut olla vielä paras, sillä olin vasta aloittanut, mutta minusta tuntui, että erityisesti taisteluharjoituksissa tukahdetut taitoni pääsivät loistamaan. Jos siis joskus sattuisin kohtaamaan kuolonklaanilaisen taistelussa, minulla olisi melko hyvät mahdollisuudet päihittää hänet.
Kuljin lehtien peittämällä metsämaalla suu vähän raollaan riistaeläinten varalta; imin metsän sateen jäljiltä raikkaita tuoksuja ja yritin paikantaa jotain. Kun viimein löysin tuorehkon hiiren tuoksun, ryhdyin seuraamaan sitä astellen käpäläni erityisen varovasti aina seuraavaan kohtaan, sillä en halunnut säikyttää sitä tiehensä pitämällä liikaa ääntä.
Hiiri istui karhunvatukkapensaan juurella syömässä jotain siementä. Se oli niin keskittynyt puuhaan, ettei tainnut tajuta edes tarkkailla ympäristöään saalistajien varalta. No, ei se ainakaan minua haitannut – tämän minä kyllä nappaisin!
Koukistin lonkkani valmiina loikkaan. Häntä takanani kiemurrellen otin lyhyitä, kevyitä askelia sitä kohti. Olin aikeissa iskeä, kun jostain kajahti linnun varoitushuuto. Hiiri säpsähti ja pudotti siemenensä, samalla hetkellä se näkyi huomaavan myös minut. Turhautuneesti ulahtaen syöksähdin sitä kohti, mutta en ollut tarpeeksi nopea: jyrsijä katosi pensaan alle ulottumattomiini.
Puistelin lehtikariketta pois turkistani hiljaa ääneen sadatellen. Käännyin katsomaan siihen suuntaan, mistä linnun ääni oli kuulunut. Joku hiirenaivoinen oli varmaankin mennyt hätyyttämään sitä, ja tuon jonkun takia saaliini oli päässyt pakenemaan.
Kynsiä koukistellen lähdin talsimaan siihen suuntaan aikeenani löytää se tomppeli, joka saisi kuulla vielä kunniansa pilattuaan väijytykseni. Mutta mitä pidemmälle kuljin, tajusin vain Kuolonklaanin rajan tulevan nopeammin vastaan. Oliko se ääni todella tullut tästä suunnasta? Ei kai kukaan nyt näin lähellä vihollisklaanin rajaa saalistaisi… paitsi… !
Ryömin saniaispehkoon ja kurkistin sen lehvien alta toiselle puolelle aukiota, joka kuului Kuolonklaanille. Puiden välissä vilahteli kissojen solakoita hahmoja. Ketunmieliset! ajattelin hammasta purren, jotten olisi päistikkaa rynnännyt heidän puolelleen taisteluun. Ovat varmaankin aikeissa varastaa meidän riistaamme!
”Sinä päästit sen karkuun, Saukkotassu!” kuului kimakka ääni jostain lähistöltä.
”Enkä! Minulla ei vain ole siipiä, joilla lähteä sen perään!” vastasi toinen. Pian näin aukiolle astelevan kahden nuoren naaraan, jotka näyttivät vähät välittävän siitä, jos joku sattuikin yrittämään saalistusta lähitienoilla.
Olin jo aikeissa painella heidän luokseen sanomaan suorat sanat, mutta sitten Karpalonenän ääni keskeytti minut.
”Mitä sinä täällä teet?” Kolli katsoi minua kummastuneena, kun ryömin takaperin ulos saniaistiheiköstä.
”Etsin saalista”, sanoin, eikä se aivan täysin päästä tekaistua ollut: sitähän minä olin yrittänyt tehdä koko ajan, kunnes nuo mehiläisenaivoiset oppilaat olivat alkaneet pitämään omaa showta omalla puolellaan.
Karpalonenä kohotti kulmiaan vähän kyseenalaistavasti, mutta ei kysellyt enää enempää. Hän käski minun yrittää uudelleen lähempänä jokea, ja minä tottelin, vaikka käpäliäni syyhyttikin lähteä niiden metelöitsijöiden perään.
”Tee väistöliike, Tyrskytassu!” Niukasti ehdin vetämään jalkani pois Vadelmatassun ulottuvista, juuri ennen kuin tämä oli saamassa siitä otetta kampatakseen minut. Vaaleanruskea kolli vetäytyi kauemmaksi hännänpää ärtyneesti nykien pilalle menneen taklausyrityksen takia.
”Hyvää työtä!” Karpalonenä kehui montun reunalta ja väräytti hyväksyvästi viiksiään. ”Hienosti ennakoitu!”
”Eihän hän mitään ennakoinut!” Vadelmatassu purnasi. ”Sinä varoitit häntä!” Tavallisesti varsin säyseä kollioppilas oli tänään jokseenkin kireällä päällä. Puhuessaan hän heitti minun suuntaani vihaisia mulkaisuja. Hyväksyisi nyt vain, että olen häntä parempi, ajattelin ja tuhahdin ääneen.
”Hän on kyllä oikeassa siinä”, Korppisiipi, minun emoni ja Vadelmatassun mestari, maukui väliin. Naaras katsoi tyynesti nuorta soturia, joka nyki viiksiään vaivaantuneen oloisena.
”Ensi kerralla en tee niin”, Karpalonenä lupasi ja painoi päänsä kohteliaasti vanhempaa kissaa puhutellessaan. Kiukku tempoili sisälläni kuin saalistajan kynsiin jäänyt pikkueläin. Emo puolusti omaa oppilastaan vain siksi, koska ei ollut kanssani enää niin hyvissä väleissä kuin ennen. Jos en silloin kerran olisi mennyt sanomaan niin typerästi, tilanne saattaisi nyt olla toinen.
”Eiköhän tämä ollut tässä”, ilmoitti Korppisiipi vielä kaiken päätteeksi ja kutsui hännänliikkeellä Vadelmatassun ylös kuopasta.
Karpalonenä laskeutui luokseni, kun Korppisiipi oppilaineen oli häipynyt näkyvistä. Upotin kynteni pehmeään hiekkaan, joka muovautui käpälieni alla. ”Oli ihan typerä ajatus harjoitella yhdessä Vadelmatassun kanssa”, mutisin, oikeastaan tarkoittamatta sanojani varsinaisesti kenellekään. Karpalonenä kuitenkin laski häntänsä kannuttavasti selälleni.
”Se oli minun mokani. Ei olisi pitänyt avustaa sinua”, hän naukaisi. Kun katsahdin häntä, tajusin tämän olevan aidosti pahoillaan erheestään. Se ei kuitenkaan riittänyt vakuuttamaan minua. Minut oli juuri saatettu naurunalaiseksi oman emoni ollessa paikalla todistamassa sitä. Miten voisin kuuna päivänä unohtaa sellaisen?
”Haluan saalistaa”, ilmoitin ilmeettömänä ja lähdin sanaakaan sanomatta loikkimaan syvemmälle metsään. Kuulin Karpalonenän huutavan jotakin perääni, mutta en pysähtynyt.
Kuljin määrätietoisesti kohti Kuolonklaanin rajaa. Samalla yritin pitää suutani hieman raollaan siltä varalta, että lähistöllä sattuikin olemaan riistaa. En tiennyt, oliko Karpalonenä lähtenyt perääni, mutta olin pitänyt huolen siitä, ettei hän tavoittaisi minua ainakaan heti. Kaipasin aikaa ajatella ja setviä pääni sisään muodostunutta ryteikköä.
Jostain kuului turhautunut sihahdus. Ponnautin korvani pystyyn saman tien ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Sieraimeni täyttyivät Kuolonklaanin katkusta; inho pisti karvani pörhistymään. Tiesin näkemättäkin, että minua oli vastassa vihollisklaanin kissa, kun pääsisin tuon edessäni kasvavan pensaikon toiselle puolelle. Se ei vain vielä tiennyt, kuka sitä oli vastassa.
Sillä hetkellä minulle oli täysin yhdentekevää, mihin iskisin kynteni. Sisälläni kytenyt raivo oli leimahtamaisillaan polttaviksi lieskoiksi, jotka nielivät sisäänsä kaiken vastaan tulevan. Ja tuo onneton Kuolonklaanin katti saisi pian tuntea sen nahoissaan.
Kun olin jo rynnistämässä kohti oksien takaa pilkahtelevaa turkkia, tunsin jonkun painon rysähtävän kylkeeni. Hurjistuneesti sähisten kävin vastahyökkäykseen ja jakelin iskuja parhaan osaamiseni mukaan takaisin. Jossain vaiheessa tajusin, ettei kimppuuni hyökännyt kissa taistellutkaan vastaan. Oli kuitenkin jo myöhäistä, kun tunsin jonkin lämpimän pulpahtavan tassuilleni, ja Karpalonenän ruumis valahti veltoksi edessäni.
Silmät kauhusta selällään tuijotin mestarini hervotonta ruumista. Kollin meripihkasilmät olivat vielä auki, ja niiden lasittunut katse tuntui seuraavan minua. Verilammikko oli alkanut jo muodostua soturin valkoisen kaulan alle.
”Mitä minä olen tehnyt”, ääneni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, se oli valmis särkymään kuin jää, jonka pinta halkeili uhkaavasti kissan painon alla. ”Ei, Karpalonenä, ei… Miksi juuri sinä?”
Lyyhistyin mestarini ruumiin viereen ja hautasin kuononi lyhyeksi hetkeksi hänen turkkiinsa, joka oli alkanut paakkuuntua veren kuivuessa. Hengitin syvään hänen tuoksuaan, johon oli ilmestynyt jo aavistus kuoleman löyhkää.
Olin toivoton, vailla tukea ja turvaa. Tiesin, ettei klaanin sympatia olisi minun puolellani, jos heille valkenisi, että minä olin tappanut Karpalonenän. Kylmä tunne hiipi rintaani, kun yhtäkkiä muistin, että Karpalonenä oli ollut paitsi arvostettu soturi ja mestarini myös Mesitähden poika. Hän takuulla hurjistuisi minulle niin, että päättäisi mestauttaa minut.
Kun olin jo vaipumassa synkkyyteen, mieleeni hiipi toivonkipinä luomaan valoa: ehkä heidän ei tarvitsekaan tietää, mitä Karpalonenälle oikeasti kävi. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan ollut nähnyt äskeistä kohtausta. Olimme lähellä Kuolonklaanin rajaa, joten meihin oli varmasti väkisinkin tarttunut vähäsen rajanaapuriklaanin ominaistuoksua. Voisin väittää muille, että Kuolonklaani oli tästä vastuussa.
Ryhtyessäni repimään itseltäni irti karvatukkoja tehdäkseni tarinastani uskottavamman tiesin astuneeni polulle, jolta en voinut kääntyä enää takaisin. Koko loppuelämäni joutuisin elämään tietoisena valheestani ja anteeksiantamattomasta teostani, mutta se oli pieni hinta siitä, että sain pitää pääni.
Ollessani valmis ryhdyin raahaamaan Karpalonenän ruumista leiriä kohti. Kollista jäi maahan punainen verivana, jonka katsominen puistatti minua. Kun kuulin ääniä lähistöltä, aloin vaikertamaan tarpeeksi kuuluvasti, jotta kissat tajuaisivat tulla katsomaan.
Utusielun johtaman partion tullessa paikalle selitin näille keksimäni tarinan ja esitin parhaani mukaan järkyttynyttä ja poissa tolaltaan olevaa, vaikkei siihen paljoa panostusta tarvittu, sillä olin oikeasti edelleen kauhistunut ja peloissani tästä kaikesta. Pelko tuntui puristavan kyntensä entistä tiukemmin sydämeni ympärille, kun Hillasielu ja Lauhalaukka ottivat Karpalonenän ruumiin kannettavakseen ja partio lähti liikkumaan leiriä kohti painostavan hiljaisuuden vallitessa.
//Mesi?
//1160 sanaa
