Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuutamotassu odotti rauhallisesti, että Leimusilmä sai irrotettua seittisiteen naaraan töpöksi lyhentyneen hännän ympäriltä. Parantajaoppilas tutkaili häntää arvioivasti, yrittäen löytää mahdollisia merkkejä tulehduksesta. Mitään hälyttävää kuitenkaan löytynyt; ruhjottu häntä näkyi paranevan odotettua paremmin. Vähän ajan päästä Kuutamotassu olisi valmis palaamaan takaisin oppilaan tehtäviin.
“Hyvältä näyttää”, hän totesi oppilaalle hymyssä suin. Samalla hän rupesi levittämään lääkesalvaa töpöhännän karvattomaan päähän, jossa rikkinäinen iho oli hiljalleen alkanut arpeutua. Ajan kanssa siihen toivottavasti kasvaisi uutta karvaa peittämään paljaan ihon, mutta siihen asti Kuutamotassun täytyisi vain totutella häntänsä uuteen, jokseenkin karuun ulkomuotoon.
“Kestääkö sen paranemisessa vielä pitkään?” Kuutamotassu kysyi hieman levottoman oloisena. Naaras oli viettänyt parantajan pesällä jo monta päivää, ja nuoren kissan aika alkoi varmasti käydä pitkäksi yrteiltä haisevassa tunkkaisessa onkalossa.
Leimusilmä pudisti päätään. “Vielä muutama päivä ja voit siirtyä oppilaiden pesälle. Sitä ennen voit kyllä käydä vapaasti jaloittelemassa aukiolla. Ihme, ettet ole vielä menettänyt järkeäsi, kun olet joutunut viettämään niin paljon aikaa meidän seurassamme”, hän tokaisi vitsikkäästi, ja se sai Kuutamotassunkin hymyilemään.
“Mitä vikaa meidän seurassamme muka on?” kysyi Liljatuuli, joka puikahti juuri sisälle pesään. Hän katsoi Leimusilmää mukamas pahastuneena.
“Mieti nyt vähän: Kuutamotassu on joutunut kuuntelemaan sinun kuorsaustasi ja minun yksinpuheluitani jo monta päivää putkeen. Parantajat ovat luonnostaan ihan kajahtaneita, mutta tavallinen oppilas sekoaa tällaisessa ympäristössä ennen pitkää. Se on ihan tutkittu juttu”, Leimusilmä selitti silmät kirkkaina. Liljatuuli tuhahti ja pyöritteli silmiään huvittuneena.
“Jos täällä joku on kajahtanut, niin se olet sinä”, parantajanaaras murahti, ja hänen meripihkanväriset silmänsä tuikkivat ilkikurisesti.
“Hei, kumpi meistä olikaan se kokeneempi parantaja? Minä olen oppinut kaikki taitoni sinulta – mukaan lukien omituiset tavat, joihin kuuluu yksin yrttivarastossa tupiseminen, päivänvalon karttaminen ja heikko ruokahalu.” Leimusilmä vinkkasi Liljatuulelle leikkisästi silmää, johon Liljatuuli vastasi päätään pudistelemalla.
“Välillä mietin, oliko esi-isillä mehiläisiä päässään, kun he lähettivät sinut minun oppilaakseni”, tämä huokaisi, ja Leimusilmä tiesi, ettei naaras ollut tosissaan – ainakaan kokonaan. Mestarin ja oppilaan välille oli muodostunut vuodenaikojen saatossa syvä side, jota ei noin vain rikottaisi. Huumori oli keino, jonka avulla Leimusilmä selvisi vaikeiden aikojen läpi, ja Liljatuuli oli selvästi omaksunut osittain tämän piirteen oppilaaltaan kuluneiden kuiden aikana. Naaras oli kuitenkin hyvin tiukka siitä, millaisissa tilanteissa ei ollut sopivaa vitsailla, ja Leimusilmän oli täytynyt sisäistää nämä kyseiset tilanteet.
Aurinkohuipun aikaan Sumupentu eksyi parantajan pesälle. Vaaleanharmaalla pennulla oli monta kysymystä, joihin vastaaminen vei aikaa sekä Liljatuulelta että Leimusilmältä. Leimusilmä ei kuitenkaan hennonut ajaa pentua ulos pesästä, ja sitä paitsi, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun nuoria kissoja kiinnosti tutustua parantajien arkeen. Hän muisti hyvin senkin kerran, kun Kultasiipi oli pentuna livahtanut parantajan pesään ja hän oli saanut naaraan rysän päältä kiinni. Silloinkaan hän ei ollut hätistänyt pentua matkoihinsa vaan opettanut tälle pari hyödyllistä yrttiä. Leimusilmän mielestä oli vain hyvä, että useampi kissa klaanista tiesi muutamia perusyrttejä, jotka saattoivat olla hyödyksi ensiavussa, mikäli parantajat eivät syystä tai toisesta olleet paikalla.
Kun Leimusilmä ja Liljatuuli olivat lähdössä etsimään yrttejä, Sumupentu olisi halunnut lähteä heidän mukaansa. Pitääksen pennun leirissä Leimusilmä lupasi, että Sumupentu voisi vahtia parantajan pesää heidän ollessaan ulkona, vaikka todellisuudessa hän oli jo pyytänyt Kultasiipeä päivystämään paikan päällä ihan vain kaiken varalta.
He eivät viipyneet leirin ulkopuolella kovin kauan, sillä yrttejä oli melko vähän löydettävissä ja taivas oli alkanut jo tummua.
“Pitää huomenna tehdä uusi reissu heti aamusta”, Liljatuuli tokaisi.
Leimusilmä nyökkäsi. “Toivotaan, että huomennakin on poutaa. En haluaisia joutua lähtemään metsään vesisateessa.”
Liljatuuli katsahti häneen kulmiaan kohottaen. “Et kai sinä vettä säiky?”
“En tietenkään!” Leimusilmä puhahti ja huiskaisi hännällään. “On vain inhottavaa, kun vesi kastelee turkin litimäräksi ja se liimautuu nahkaan kiinni.”
“Niinpä niin.” Liljatuuli käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, mutta hänen naamalleen oli ilmestynyt huvittunut hymynkare.
Leirissä Leimusilmä antoi löytämänsä yrtit Liljatuulelle, joka vei ne parantajan pesälle. Leimusilmä itse meni katsomaan, miten Sumupennulla oli sujunut sillä välin, kun he olivat olleet poissa. Pentu makoili lähellä leirin reunaa, ja Leimusilmän huomatessaan tämä ponnahti jaloilleen ja tepasteli kollia vastaan.
“Näkyikö mitään epäilyttävää?” Leimusilmä tiedusteli.
“Ei yhtään mitään. Minulle ehti tulla tylsää”, Sumupentu vastasi ja haukotteli pitkästyneenä.
“No, kiitos kuitenkin, kun pidit vahtia”, mustavalkoinen parantajaoppilas kiitti. “Jos haluat, voin opettaa sinulle vielä pari helppoa yrttiä”, hän ehdotti sen jälkeen.
//Sumu?
