Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tunsin ystäväni niin hyvin, että kun näin hänen väkinäisen näköisen hymynsä, aavistelin jotakin olevan meneillään. Mahlahalla sanoi vievänsä minut kävelylle ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Minä tietenkin lähdin hänen mukaansa empimättä. Jos asia oli tärkeä, en halunnut viivytellä sitä.
Ulos leiristä päästyämme Mahlahalla otti suunnaksi Kuolonklaanin rajan. Alkuun en epäillyt mitään, mutta mitä lähemmäksi me tulimme rajaa, aistin Mahlahallan levottomuuden kasvavan. Jossain vaiheessa matkaa kolli pysähtyi ja kääntyi kasvotusten kanssani.
”Olin aiemmin kävelemässä lähellä Kuolonklaanin rajaan, kun törmäsin erääseen kuolonklaanilaiseen”, Mahlahalla aloitti. Hän vilkuili selkänsä ylitse Kuolonklaanin reviirin suuntaan, jonne ei ollut enää pitkä matka. ”Se kissa… Äh, menen vain suoraan asiaan, se kissa oli siskosi ja hän sanoi minulle, että emonne on kuollut.”
Valtaisan tyrmistyksen vallassa en osannut tehdä muuta kuin tuijottaa Mahlahallaa. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään juuri vastaanottamaansa tietoa. Ruostekukkako oli kuollut? Miten? Milloin? Missä? Kysymykset vain tulvivat mieleeni, ja hetken ajan minun oli mahdotonta pysyä omien ajatusteni mukana. Mahlahalla katsoi minuun huolestuneena, ja tunsin hänen häntänsä hipaisevan kylkeäni lohduttavasti.
Toettuani alkujärkytyksestä sain puhekykyni takaisin. Tilalle tuli vihlova suru, jonka parhaani mukaan yritin kätkeä ystävältäni, vaikka tiesin sen hyödyttömäksi.
Yritin niellä pois kurkkuuni noussutta palaa, mutta se ei liikkunut kumpaankaan suuntaan.
”Tuliko siskoni kertomaan sen sinulle varta vasten?” kysyin hieman epäuskoisena, ja Mahlahalla pudisteli päätään kieltämisen merkiksi.
”Ei. Satuin vain törmäämään häneen rajalla, enkä aluksi edes tiennyt hänen olevan sinun siskosi. Kun hän sitten alkoi räyhätä siitä, miten oli eloklaanilaisten syytä, että hänen emonsa Ruostekukka oli kuollut, yhdistin palat päässäni.” Mahlahalla liikahti hermostuneesti, aivan kuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan meitä. ”Lupasin hakea sinut paikalle, koska voisit kenties jakaa hänen kanssaan tuntemuksen emon menetyksestä. Hän kävi aika kuumana, enkä viitsinyt jäädä paikalle pitemmäksi aikaa.”
Ymmärsin hyvin ystäväni reaktion. Jos siskoni oli yhtään tullut emoomme, hän oli varmasti kiivas tapaus.
”Jatketaan matkaa”, sanoin sitten lopulta, kun olin vähän aikaa sulatellut äsken kuulemaani. Tieto Ruostekukan kuolemasta painoi raskaana kuin kivi sydänalassani, mutta samaan aikaan tunsin vatsassani kutkuttavan jännityksen, kun ajattelin sitä, miten tapaisin siskoni ensimmäistä kertaa.
//Mahla?
//326 sanaa
