Kärpäspentu
Kirjoittaja: Saaga
Asetuttuani Sielupennun rinnalle emo lähti vihaisen oloisena pois luotamme. Sitten toinen pentu ehdotti, että menisimme kuuntelemaan vanhusten tarinoita. Naaras ei odottanut mielipidettä, eikä minulla ollut muutenkaan sellaista, joten tassutin kuuliaisesti Sielupennun perään. Nokilinnulla oli kuin olikin mahtava tarina meille kerrottavaksi.
***
Jännittävän tarinan päätteeksi kipitin takaisin pentutarhalle päin, mutta iso oranssi kissa seisoikin edessäni. Siirsin töllösilmäni tuon tassuista ylös pitkin kollin rintaa kasvoihin – se oli isä.
“Mene pahoittelemaan emollesi, tai ainakin tee jotain! Hän on poissa tolaltaan”, Sädesäihke naukui tuohtuneena.
“Ja sinun on mentävä hänen kanssaan parantajalle, voi hyvä Tähtiklaani! Sielupentu koituu vielä kohtaloksesi”, kolli voivotteli ja katsoi taivaalle. Sitten hän laski päänsä ja katseensa taas minuun huokaisten kovaa. Toljotin häntä edelleen.
“Pistä vähän vauhtia noihin jalkoihin. Ne ovat kasvaneet sinulle sitä varten!” isä ärähti vielä ja napauttaen hännänpäällään ilmaa. Sitten hän lähti. Minäkin lähdin, mutta toiseen suuntaan.
***
Pentutarhan hämärässä en nähnyt emon ilmettä. Silmäni eivät olleet vielä tottuneet pimeään. En kuitenkaan halunnut tietää mitä tuo ajatteli. Puskin emon rintaa ja hän kiersi häntänsä ympärilleen.
“En ole vihainen sinulle”, Käärmekulta sanoi ja nuolaisi korvaani, “Olen vain huolissani.”
Puskin emon rintaa uudestaan ja tällä kertaa pidin päätäni hieman pidempään hänen turkissaan kiinni. Emon lempeä kehräys ja hänen tuoksunsa olivat niin ihana yhdistelmä. Toivoin, että haju pinttyisi minuun ikuisiksi ajoiksi eikä koskaan lähtisi pois. Rakastin emoa yli kaiken tietämäni.
“Mennään heti auringon noustessa parantajalle käymään siitä madosta, vaikka et haluaisi. Minun on saatava tietää, että sinussa ei ole mitään vikana”, Käärmekulta totesi ja kävi sitten makuulle. Käperryin hänen mahaansa vasten, vaikka olinkin jo niin vanha etten enää juonut maitoa. Puskin emon mahaa ja käännähdin selälleni. Emo alkoi pestä vatsaani. Hänen karkean kielensä lämpimät pyyhkäisyt tuntuivat mukavalta ja vaikka osasin jo itse selvittää turkkini takuista nautin, kun emo teki sen puolestani.
***
Aurinko oli tosiaan jo noussut ja herättelin emoa tökkimällä häntä nenälläni selkään. Kultaturkkinen naaras hätkähti ja nosti päänsä nopeasti. Suuni venyi hiljalleen hymyyn. Suuret töllösilmäni kiinni emossa. Naaras nousi ja haukotteli raukeasti venytellen etutassujaan eteensä. Sitten hän nousi pystyyn ja nyökkäsi.
“Mennään heti katsomaan onko Leimusilmällä aikaa”, Käärmekulta sanoi ja pyyhkäisi häntäänsä minua kohti saaden minut kipittämään edelleen. Jalkani olivat kasvaneet paljon ja minun oli jo helpompi pysyä suurempien kissojen tahdissa. Parantajanpesälle päästyämme istahdin sairasaukion varjoihin.
“Leimusilmä?” Käärmekulta huhuili. Parantajakolli, joka oli minulle tullut pentukuideni aikana aivan liian tutuksi. En halunnut joutua kokoajan hoidettavaksi.
“Kärpäspentu söi eilen madon…” Käärmekulta aloitti. Tuijotin taivasta parantajan pesän aukosta ja hävisin kuvitelmiini. Jalkani löivät maata, kun juoksin metsässä. Pujottelin oksien alta ja saniaisten lehtien välistä. Aurinko miltei sokaisi minut yllättäessään lehtien välistä tulevalla valollaan – voi suuri sokaiseva valopallo sentään.
“Kärpäspentu, mennään”, Käärmekulta sanoi. Hän oli yhtäkkiä rinnallani. Henkäisin ja nousin ylös. Tassutimme yhdessä aukiolle.
“Kuuntelitko mitä Leimusilmä sanoi?” Käärmekulta kysyi. Toljotin takaisin.
“Tietysti sinä kuuntelit”, naaras sanoi, “Sinä olet hyvä kuuntelija.”
Nyökyttelin ja kävelin pois. Kuljin leirin reunalla. Turkkini tumma väri sulautui varjoon ja tunsin oloni turvallisemmaksi. Kiehnäsin selkääni maahan ja kävin makuulle nuolemaan tassujani.
“Kärpäspentu?” Sädesäihke naukui. Vilkaisin häneen ja etsin sitten katseellani emoa, mutta hän oli kadonnut. Hän oli varmasti käskenyt isää olemaan kanssani.
“Anteeksi, kun sanoin sinulle niin ilkeästi aikaisemmin”, isä sanoi. Töllötin takaisin. En ollut vihainen.
“Haluatko leikkiä? Voidaan olla mäyräkyytiä”, oranssiturkkinen sanoi. Käänsin päätäni hämilläni. Sädesäihke kävi maahan ja heilautti häntäänsä.
“Kiipeä selkääni. Tämä on hauskaa!” hän vakuutteli. Tottelin ja kiipesin isän selkään kynnet hänen turkkiinsa tarrautuen. Isä nousi, kun olin hyvin kyydissä ja rupesi tömistelemään. Töllötin muita kissoja. Oli hauskaa olla näin korkealla!
“Tämä on hauskaa! Olen mäyrä ja sinä olet kyydissäni!” isä hihkui innoissaan. Olin ihan yhtä innoissaan, mutta töllötin kuten tavallisestikin. Keinahtelin isän kyydissä.
“Luuletko, että Kärpäspentu tykkää tuosta?” Käärmekulta kysyi takaamme. Sädesäihke kääntyi.
“Miltä näyttää?” isä kysyi takaisin. Emo kohautti lapojaan ja heilautti häntäänsä merkiksi jatkaa. Isä keinautteli minua lisää ja nautin kyydistä.
***
“Kärpäspentu, astuhan eteen”, Mesitähti naukui Litteäkiveltä. Astelin hänen luokseen katsomatta taakseni kaikkiin niihin kissoihin, joiden katseet olivat nyt minussa. Värähtelin. Minua ahdisti olla näin huomion keskipisteenä, mutta tiesin pääseväni pois tästä ihan juuri. Laskin silmäni tapittamaan päällikköä.
“Kärpäspentu on saavuttanut kuuden kuun iän ja on nyt valmis oppilaaksi. Häntä kutsuttakoon tästä hetkestä lähtien siihen, kun hän saavuttaa soturinimensä, Kärpästassuksi”, valkea kolli naukui pitäen katseensa minussa. Kärpästassu oli parempi nimi kuin Kärpäspentu.
“Kallahämy, olet osoittanut taitosi toimia soturina ja nyt on sinun aikasi siirtää tietosi ja taitosi tälle nuorelle naaraalle. Olet Kärpästassun mestari”, Mesitähti naukui ja katsoi yleisöstä eteen kävelleen Kallahämyyn. Käännyin ja tassutin naaraan luokse. Mustaturkkisen soturin silmissä oli outo katse. En keskittynyt siihen vaan kosketin vain naarassoturin nenää takaisin kuten tapoihin kuului.
“Kärpästassu! Kärpästassu! Kärpästassu!” kissat huusivat minun kunniakseni. Katselin kissoja ja siirryin sitten katsomaan emoa.
“Onnittelut!” Käärmekulta naukui ja kosketti päätäni nenällään. Katsoin häntäkin takaisin töllöttäen. Halusin pois. Katsoin Kallahämyyn, mutta naaras ei vaikuttanut haluavan tehdä mitään.
***
Tilanteen rauhoituttua ja kissojen mentyä omiin tehtäviinsä minä ja Kallahämy lähdimme “reviirikierrokselle”. Käärmekulta oli pitänyt kunnon opetustuokion naaraalle ennen kuin lähdimme, koska hän halusi mestarini tietävän minun puhumattomuudestani ja kaikesta muustakin. Metsä oli mielestäni ihastuttava ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun saatoin olla ilman emoani. Olin hyvin vapaa. Kuljin hiljaisen mestarini perässä hiljaisempana oppilaana. Kallahämy toisinaan mainitsi joitain paikkojen nimiä ja niin edespäin, mutta en tulisi muistamaan niitä vielä. Muistaisin ne vasta, kun ne olisivat oikeasti tärkeitä. Nyt olin vain tyhmä oppilas, enkä edes pääsisi yksin leiristä pois, joten joku olisi aina kanssani varmistamassa etten eksynyt.
***
Leiriin palattuamme oli aurinko jo laskenut. Emo kipaisi heti luokseni, kun näki minut.
“Miten ensimmäinen metsässä käyntisi meni? Menikö se hyvin?” Käärmekulta hössötti hymyillen ja kehräten. Samalla hän tarkisteli minua haavereiden varalta.
“Pidän metsästä”, nau’uin monotonisella tylsällä äänellä toljottaen emoa edelleen isoin silmin, koska enhän minä muutakaan osannut. Käärmekullan katse muuttui yllättyneeksi. Hänen korvansa nykivät kuin hän olisi yrittänyt kokeilla kuuliko harhoja vai ei. Miltei naurahdin, ei se noin toiminut…
//Käärme?
