Kultasiipi
Kirjoittaja: Auroora
Viime aikoina oloni oli ollut kummallinen. Ensinnäkin olin tavallista väsyneempi: en jaksanut kulkea partiossa samaa tahtia kuin muut, enkä uskonut sen nyt johtuvan lyhyistä koivistani. Lisäksi ruokahaluni oli huomattavasti kohonnut. Ennen tulin kylläiseksi yhdestä hiirestä, nyt tarvitsin kaksi.
Minulla oli omst aavistukseni näiden oireiden perästä, mutta en halunnut vielä reimuita. Olin kuullut, että väsymys ja kasvanut ruokahalu saattoivat kieliä tulevista pennuista, ja niitä minä olin jo pitkään kovasti toivonut. Nyt Kuolonklaanin vallan alla ei ollut ehkä otollisin aika pennuille, mutta toivottuja ne olisivat joka tapauksessa. Ennen kuin voisin kunnolla iloita pennuista, olisi kuitenkin ylipäätään varmistettava, että heitä odotin.
Koska parantajat olivat panttivankeina, ei Eloklaanilla tällä hetkellä ollut virallista parantajaa. En halunnut luottaa yksin omiin parantajan taitoihini, vaan kaipasin jonkun muun näkemystä. Siksi etsinkin Salviakatseen tassuihini.
Löysin kokeneemman naaraan loikoilemasta sotureiden pesän ulkopuolelta.
”Tervehdys, Salviakatse”, sanoin ystävällisen hymyn ja kunnioittavan nyökkäyksen kera. ”Häiritsenkö?”
Salviakatse raotti silmiään.
”Et oikeastaan”, hän sanoi hiukan tympääntyneen kuuloisena ja nousi istumaan. Parantajataitoisena soturina Salviakatse oli joutunut näinä aikoina tottumaan hoitamaan haavoittuneita tai sairaita kissoja. Tietysti, jos joku tarvitsi osaavampaa hoitoa, oli kuolonklaanilaisilla sentään sydäntä kutsua oma parantajansa potilaan luo.
”Haluaisin, että tarkistat jotain”, nau’uin ja asetuin pyytämättä makoilemaan maahan naaraan viereen. ”Tarkista, olenko tiine.”
Salviakatse kohotti aavistuksen kulmiaan. Hän kääntyi puoleeni ja laski tassunsa kyljelleni. Katsoin jännittyneenä naaraan kasvoja yrittäen päätellä hänen ilmeistään jotain. Hän näytti mietteliäältä, kunnes varmuus ilmestyi soturin piirteisiin.
”Sanoisin, että olet”, Salviakatse naukui nyökäten. ”En ole parantaja, mutta luulen, että he sanoisivat samaa. Onnittelut.”
Ilmeeni kirkastui leveään hymyyn ja lähes loikkasin takaisin jaloilleni.
”Kiitos, Salviakatse!” hihkaisin ja riensin sitten etsimään kumppaniani. Ampiaispisto löytyi helposti, mikä tuuri. Hän näki jo kasvoiltani, että jotain hyvää oli tapahtunut. Näinä aikoina se oli harvinaista. Lähettyvillä ei onneksi ollut muita, joten sain kertoa uutiseni hänelle rauhassa.
”Ampiaispisto, minulla on sinulle uutisia”, sanoin hilliten intoni vain vaivoin. ”Minä odotan pentuja!”
//Amppari?
