Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Olin nukkunut huonosti sen jälkeen, kun olimme todistaneet Kuolonklaanin leirin karmeita tapahtumia. Nytkin olin vain maannut vuoteellani ja yrittänyt päästä takaisin uneen, joka oli keskeytynyt syystä tai toisesta.
Olin juuri ollut nukahtamassa taas, kun erotin punaruskean pään työntyvän sisään pesääni. Minttuliekki katsahti minuun ja näytti yllättyneeltä. Lyhyen keskustelun seurauksena väsymykseni oli kadonnut. Minttuliekki oli yllätyksekseni myöntänyt, että Kuolonklaanin leirin tapahtumat pitivät myös häntä hereillä. En olisi uskonut, että asia olisi valvottanut Minttuliekin kaltaista kissaa.
Soturi vaikutti siltä, ettei hänen mieltään niin helposti saisi horjutettua. Mutta toisaalta kuka tahansa säikähtäisi, jos omista vanhemmista paljastuisi täysin uusi, epämiellyttävä puoli. Minä ymmärsin Minttuliekkiä täysin. Olin jopa otettu siitä, että naaras uskalsi puhua minulle näinkin vaikeasta asiasta. Kampesin itseni pystyyn ja katsahdin Minttuliekkiin päin.
”Minäkään en ole oikein saanut nukuttua. Mentäisiinkö vaikka kävelylle, niin voisimme keskustella tästä vielä? Se voisi helpottaa”, ehdotin pehmeällä äänellä ja väläytin naaraalle hennon hymyn. Minttuliekkikin yritti hymyillä, mutta hymy tuskin oli aito. Se katosi soturin kasvoilta nopeasti.
”Mennään vain”, naaras vastasi ja perääntyi pois pesän sisäänkäynniltä. Ennen kuin astuin ulos pesästä, sipaisin kielelläni muutaman kerran turkkiani.
Leirin pääaukio oli varsin hiljainen. Se johtui vain siitä, että aurinko oli hädin tuskin noussut vielä. Aamun ensimmäiset partiot olivat jo lähteneet matkaan. Annoin Minttuliekin kulkea edelläni ulos leiristä. Ohitimme piikkihernetunnelin päässä sijaitsevan kiven, jonka jälkeen soturi odotti minun pääsevän hänen vierelleen. Naaras vilkaisi minua kysyvästi. Arvelin hänen odottavan, että päättäisin suunnan. Jalkani johdattivat minua suoraan eteenpäin, kohti koivumetsää. Viherlehden myötä koivumetsä oli muuttunut kenties reviirin kauneimmaksi paikaksi. Siellä käveleminen sai mieleni rauhoittumaan.
”Mitä sinä olet viime päivinä miettinyt?” kuulin Minttuliekin kysyvän. Vilkaisin soturia, mutta käänsin pian katseeni taas eteenpäin.
”En minä oikein tiedä, ajatukseni ovat olleet melko sekavat. Yksi iso kysymys minua on kuitenkin vaivannut. Miksei Punatähti kertonut meille Kuolonklaanin tilanteesta? Niinkö vähän he oikeasti luottavat meihin, etteivät he voi kertoa noin isoa asiaa? Kokoontumisessakin he vain esittivät, että kaikki oli hyvin. Voimmeko mekään sitten luottaa heihin, jos vastaava tilanne tulee kohdalle?” kysyin, mutten kääntänyt katsettani Minttuliekkiin.
Olin kertonut klaanille lyhyesti kaiken tapahtuneen, mutta olin jättänyt mainitsematta sen, miten Karhumyrsky oli piinannut kuolonklaanilaisia. En tiennyt oliko se ollut oikein, mutten halunnut klaanin alkavan epäillä Kuolonklaanin luotettavuutta. Turha kitka klaanien välillä oli juuri nyt se mitä minä vähiten kaipasin.
Aurinkokajo oli yrittänyt puhua kanssani, muttei hän tuntunut ymmärtävän minua. Naaras oli ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi lähteä pois. Hänen mielestään kuolonklaanilaiset olivat liian arvaamattomia. Toki minä ymmärsin sen, että naaras pelkäsi itsensä ja pentujemme puolesta, mutta hän ei ajatellut yhtä tärkeää asiaa. Jos me lähtisimme, menettäisimme yhteyden Tähtiklaaniin.
Vilkaisin Minttuliekkiä. Naaras käveli eteenpäin katse käpälissään. En oikein ollut varma, oliko naaras sanomassa jotakin, vai halusiko hän vain kulkea hiljaisuudessa eteenpäin.
//Minttu?
// 438 sanaa
