Karpalotassu
Kirjoittaja: Felicity
En ole ollut oppilaana vielä kovinkaan kauan ja isäni Mesitähden sanat kaikuivat vieläkin korvissani. Kuinka ylpeäksi olinkaan itseni tuntenut, kun minut oli vihdoinkin nimetty oppilaaksi. Olin pakahtua innosta, tai ainakin sisäisesti. En voinut näyttää sitä innostusta muille, sillä halusin osoittaa heille olevani tyyni sekä kypsempi kuin muut ikäiseni pennut, nykyiset oppilaat.
Myös sisarukseni olivat saaneet oppilasnimensä samaan aikaan. Olimme kaikki onnellisia uusista nimistämme. Karpalotassu istui suuhuni paljon paremmin kuin Karpalopentu, vaikka olihan entisessä nimessäni jotakin erikoista. Ehkä enemmän viattomuutta, vaikka en minä nyt tassun uskoisi kauheasti vakavuutta olemukseeni tuovan. Ainakaan nimen puolesta. Toisaalta se toi kyllä arvoituksellisuutta. Kissan tassut olivat kyllä pehmeät ja suloiset pinkkeine polkuanturoineen, mutta ne pystyivät olemaan myös tappavat, sillä ne pitivät sisällänsä terävät kynnet. Kehräsin ajatukselle. Tahtoisin muidenkin tietävän sen ja sitä kautta kunnioittavan minua. Nimenomaan kunnioittavan, ei pelkäävän. Sitä en toivonut missään nimessä.
”Karpalotassu!” kuulin jonkun huutavan nimeäni. Käännyin katsomaan tulijaa. Se oli Lakkatassu. Nielaisin nopeasti hiiren palasen, joka oli jäänyt suuhuni ajatusteni karattua omille teilleen. Pyyhkäisin nopeasti tassulla suutani. Hetkeksi katseeni jäi tassuuni, mutta siirsin sen pian takaisin Lakkatassuun. Naaras oli minua vanhempi ja miltein soturi-iässä, mutta olin käynyt hänen kanssaan muutaman kerran harjoittelemassa. Ilmeisesti mestarimme tulivat hyvin toimeen.
”Hei Lakkatassu”, maukaisin ja kumarruin ottamaan uuden palan hiirestäni. Siinä ei ollut paljoa jäljellä ja se oli muutenkin pelko pieni ja luultavasti nuorikin, mutta riitti minulle. Ainakin vielä. Emoni mukaan olin nyt jo kasvanut valtavasti pentuaikoihini verrattuna. Salaa toivoin, että kasvaisin hiukan muita kissoja kookkaamaksi ja lihaksikkaaksi, jotta voisin puolustaa klaaniani, jonka eteen isäni oli niin kovasti ahertanut. Se jäisi kuitenkin nähtäväksi.
”Mikä sinut toi puheilleni?” kysyin Lakkatassulta naaraan istahtaessa lähettyvilleni. Naaras ei ehtinyt sanoa mitään vaan nappasi pienen palan hiirtä suoraan edestäni. ”Hei!” naukaisin muka loukkaantuneesti.
Lakkatassu nielaisi hiiren palasen ja virnisti minulle. Välillä naaras toi mieleen ilkikurisuutensa takia mieleen kuolonklaanilaisen, mutta sisimmältään hän oli aivan liian pehmo ollaksensa kyseisen klaanin jäsen. Murahdin lempeästi ja söin loput hiirestäni.
”Olet liian kiltti”, Lakkatassu tuhahti huvittuneesti ja tuuppasi minua lavalle. ”Antaisit varmasti tuon hiirenkin kävellä pois luotasi ja näännyttää itsesi samalla, kun katsoisit sen poismenoa.”
”Entä sitten? Tämä yksilö oli vielä nuori, sillä oli paljon elämää edessä”, vastasin nostaessani katseeni maankamaralta ylös kohti Lakkatassua. Nousin kumarasta asennostani ylös ja hautasin hiiren jäänteet siihen paikkaan. ”Se olisi voinut olla vanhempana paljon suuremmaksi hyödyksi klaanille sekä se olisi ehtinyt nähdä elämääkin.”
Lakkatassu kehräsi. Katseeni siirtyi väkisinkin pois naaraasta, sillä tunsin punan nousevan korviini. Naaraan kehräyksessä oli jotain erikoista ja olin varma, että se kiinnitti monen muunkin kollioppilaan huomion. Ihmeekseni naaras ei kuitenkaan tuntunut saavan ihailijoita ympärilleen. Tai sitten hän vain ajoi heidät pois luotansa ennen kuin ehdin huomata. Oli miten oli, minua ei haitannut.
”Sinulla on suuri sydän Karpalotassu”, naaras maukaisi hymyillen ja siirsi katseensa kohti kirkasta taivasta.
”Ja sinulla pohjaton vatsa”, tuhahdin takaisin ja virnistin hänelle. Lakkatassu avasi suunsa muka loukkaantuneena ja loikkasi yllättäen minua kohti. ”Minä näytän sinulle mihin pohjattomien vatsojen omaavat kissa pystyvätkään!”
// 478 sanaa
