Tähtimötaivas
Kirjoittaja: Saaga
//TAISTELUTARINA
Tunsin rintani kohoilevan taas nopeammin, kun aloin haukkomaan happea kiivaammin. Karjuvirne oli palannut kanssani taisteluun mutta olimme joutuneet eroon toisistamme taistelun pyörteissä. Olin lähinnä hengästynyt siksi, että olin äsken joutunut juoksemaan pois kolmen keskenään tappelevan kissan alta. Käänsin päätäni ja näin ärisevän valkoturkkisen kissan. Tunnistin hänet Höyhenhallaksi. Murahdin takaisin ja käännyin kokonaan naarasta kohti.
“Voi, pieni oppilasko?” Höyhenhallan ääni oli piikittelevä. Vaikka hän olikin pienikokoinen olin selvästi vielä häntäkin pienempi.
“Olen soturi kiitos vain”, murahdin. En halunnut näyttää kuinka syvälle haukkuminen minuun oikeasti osui joten pidin katseeni uhmakkaana. Höyhenhalla naurahti ivallisesti. En ollut olettanut, että joutuisin tappelemaan sanallisesti jonkun kanssa tässä tappelussa.
“Aiotko koskaan hyökätä vai mulkoiletko vain?” kysyin piikitellen takaisin.
“Aion minä. Mietin vain mit-”, Höyhenhallan lause keskeytyi, kun mustaturkkinen hahmo muksahti hänen kylkeensä. Otin tilanteesta kopin ja menin auttamaan parhaani mukaan nuorta Salamanteria, joka oli tullut taistelemaan Höyhenhallaa vastaan. Yhtäkkiä kolli jähmettyi täydellisesti.
“Älä anna periksi!” ärisin mustaturkkiselle oppilaalle. Salamanterin silmissä välähti ilme, jota en tunnistanut mutten halunnut kiinnittää huomiota siihen kesken tappelun. Höyhenhalla pyristeli irti kellertävä täpläisen kollin käpälistä ja kömpi omille jaloilleen sähähtäen.
“Edes kuoloklaanilainen ei selviäisi kahta kissaa vastaan, vai?” kysyin piikkittelevästi, kun naaras otti pari askelta taaksepäin.
“Salamanteri?” naaras henkäisi. Hänen ilmeensä kääntyi hämmästyneestä tuimaan.
“Sinä! Sinä se olit! Tapoit Hahtuvatassun!” Höyhenhallan rääkäisy oli sydäntä riipivä. Oliko Salamanteri tappanut toisen klaanin oppilaan? Katsahtaessani Salamanteriin näin, ettei hän ollut aivan kunnossa. Nenän päältä kulki kaksi pitkää haavaa ja lavassa oli ilkeän näköiset kynnen jäljet. Verta tippui maahan hänen lavastaan.
“Sinä ja Katajatassu! Minä tiesin!” naaras kirkui. Minun teki mieli vajota maan sisään ja jäädä sinne elämään loppu iäkseni mutta Salamanteri tarvitsi apua nyt.
“Mennään”, kuiskasin järkyttyneen kollin korvaan hiljaa mutta äänensävyni ei ollut lähelläkään lempeää. Käännyin taas kohti vihollisnaarasta ja ärisin uhkaavasti.
“Uskallakkin hyökätä. Hän on haavoittunut”, sanoin ja käännytin sitten Salamanterin pois. Vein hänet pois taistelun tohinasta.
“Oletko kunnossa?” kysyin ja katselin lavan haavaa.
“Tuo naaras, hän on emoni ja Hahtuvatassu… hän oli siskoni”, Salamanterin ääni oli epätoivoinen. Tämä tilanne oli yksi niistä, joissa en tiennyt mitä tehdä. Estin huokausta purkautumasta suustani ja koitin keksiä jotain sanottavaa.
“Höyhenhallako teki tuon haavan lapaasi?” kysyin ehkä vähän liian töykeään sävyyn. Salamanteri nyökkäsi. Ehkä minun pitäisi koittaa olla kiltimpi. Laskin häntäni varovasti kollin terveelle lavalle.
“Tiedän miltä tuntuu tulla haavoitetuksi, jonkun itselle tärkeän kissan toimesta”, naukaisin tavoitellen nyt edes hieman ystävällisempää sävyä. Kollin ilme muuttui hiukan mutta en vieläkään osannut tulkita tätä.
“Ystävän tuki on paras tuki”, Salamanteri miltei kuiskasi. Kuullessani sanan “ystävä” sisälläni liikahti jokin. Lukiko kolli minut ystäväkseen? Koitin hymyillä hiukan mutta sain aikaan vain säälittävän pienen virneen. Pyyhin sen kasvoiltani ja loin sen sijaan vakavamman ilmeen.
“No niin. Mennäänpäs näyttämään tuota haavaa parantajille”, naukaisin itsepäisesti. En ottaisi yhtäkään vastalausetta tuolta innokkaalta nuorelta kissalta. En pitänyt hänen innokkuudestaan paljoa, rauhallisuus oli mielestäni paljon arvostettavampi piirre kissassa.
“Selvä sitten”, kolli naukaisi ärsyyntyneesti. Voi sitä kissaa, joka saisi tuon kollin oppilaakseen, jos hän päättäisi liittyä Eloklaaniin lopullisesti. Pieni osa minusta tahtoi hänen jäävän mutta suurimmaksi osaksi mitä väliä sillä minulle kuitenkaan oli. Lähdin kävelemään kohti paikkaa, jossa olin nähnyt parantajat viimeksi.
“Tähtimötaivas, sanko nojata lapaasi? Jalkaani sattuu”, Salamanterin nauku oli tukala ja käännyin välittömästi katsomaan kohti häntä. Kollin ilme oli epätoivoinen. Riensin hänen rinnalleen ja tarjosin tukea, jotta hänen olisi helpompi kävellä.
“Kiitos”, Salamanteri huokaisi. Kävelimme niin parantajien luokse asti.
Salamanteri istui paikoillaan, kun Liljatuuli hääri hänen lapansa luona.
“Tähtiklaanin kiitos, että toit hänet tänne”, Liljatuulen nauku oli hiljainen mutta silti kuultavissa.
“Niin tosiaan. Kiitos, Tähtimötaivas”, Salamanteri kiitti minua. Nyökkäsin nopeasti.
“Minun täytyy varmaan palata taisteluun”, sanoin ja nousin ylös.
“Voitaisiinko me mennä lepäämään yhdessä?” kolli naukui toiveikkaana. Hymyilin hiukan, sillä olin päättänyt tosissani koittaa olla kiltimpi tälle kollille.
“Tottakai, jos haluat”, sanoin ja istuuduin takaisin alas odottamaan, että Liljatuuli saisi työnsä valmiiksi. Hetken kuluttua parantaja naaras nosti päänsä ja nyökkäsi.
“Voitte mennä lepäämään. Katsokkin ettet rasita tuota liiaksi”, Liljatuuli huikkasi vielä, kun käännyimme pois. Tassutimme hiukan kauemmas taistelusta.
“Pystytkö jo astua tuolle?” kysyin vaikka kysymys kuulostikin omaan korvaani aika typerältä.
“Joo. Kiitos vielä”, Salamanteri naukui.
“Ei se mitään. Mennään. Tuolla muut lepäävät”, sanoin ja johdatin Salamanterin paikkaa, jossa oli pari muuta soturia levossa.
