Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
Aamun koleus sai minut säpsähtämään hereille. Kylmyys yritti iskeä luihin ja syvemmälle kuin alkaen jäädyttämään kehoani sisältä ulospäin. Ei kuluisi aikaakaan, kun lehtisade jo vaihtuisi lehtikatoon, ja klaanilla koittaisivat vaikeat ajat. Ensimmäiset pienet pakkasyöt tuntuivat aina hyvin kylmiltä, vaikka eivät ne olleet mitään verrattuna lehtikadon hyisiin pakkasiin. Minulla oli ohuen turkkini kanssa aina totuttelemista jatkuvasti kylmeneviin päiviin. Sentään päivisin saattoi olla vielä oikein leppoisa keli auringon paistaessa, jos ei vain sattunut satamaan. Sateesta kärsimme kyllä liiankin usein – siihen alkoi kyllästyä pikkuhiljaa, vaikka viherlehden helteiden jälkeen ne olivatkin olleet hyvin toivottuja. Oli kummallista, miten sitä ei voinut olla koskaan täysin tyytyväinen vallitsevaan säähän vaan aina löytyi jotain sellaista, mitä olisi juuri sillä hetkellä kaivannut.
Unieni jälkeinen kevyt jäykkyys oli vallannut raajani ja minun oli saatava venytellä niitä hetki paikallani, kun olin uinunut koko yön läpi suunnilleen samassa asennossa. Aamun ensimmäiset partiot olivat useammasta tyhjästä vuoteesta päätellen jo lähteneet matkaan. Jäin vielä hetkeksi sukimaan turkkiani siistimmäksi, kunnes astelin ulos sotureiden pesästä. Olin jo matkalla tuoresaaliskasan luokse huomatessani puolivälissä sen ammottavan lähes tyhjyyttään, ja pysäyttäen vauhtini käännyinkin kohti leirin uloskäyntiä. Tuoresaaliskasan pohjalla oli vain muutama hiiri eiliseltä enkä minä raaskinut syödä kumpaakaan niistä, sillä joku saattoi tarvita niitä paljon enemmän. Siispä sujahdin piikkihernetunnelin läpi ja aloitin matkani kohti jokea.
Pian ympärillä vilisevä lehtisateen värittämä sekametsä vaihtui harvemmaksi, kunnes pääsin joen vierelle. Istahdin alas turvallisen välimatkan päähän reunamasta, ja jäin vain ihastelemaan sen virtausta. Vesi oli muuttunut jo niin kylmäksi, ettei enää tarjennut uida muutamaa uskaliaampaa lukuun ottamatta. Katsoin haikeana veden pintaa samalla miettien, kuinka kauan taas veisi ennen kuin pääsisin todella uimaan.
Istuttuani paikallani pidemmän tovin huomasin aurinkohuipun jo lähestyvän, ja samassa minulle tuli kiire juosta takaisin leiriin. Mesitähti oli määrännyt minut ensimmäisen partioni johtoon! Minua hermostutti asia niin paljon, että olin koko ajan yrittänyt asettaa asiaa mielessäni taka-alalle ja lopulta olin ollut unohtaa koko asian. Onneksi huomasin ajoissa lähteä takaisin! Olisi ollut nöyryyttävää olla partion johtajana itse myöhässä. Siihen olisivat todennäköisesti loppuneet nämä pestit pidemmäksi aikaa. Vaikka olin hitaampi juoksija, viiletin leiriin ihan ajallaan. Vain Mehiläislento oli piikkihernetunnelin lähettyvillä odottamassa.
”Minä olen vain ajoissa, jos sitä mietit”, kolli ilmoitti heti saavuttuani hänen luokseen hieman hengästyneen oloisena.
”Kyllä minä sen tiesin!” vastasin huvittuneena ja istahdin toisen vierelle. ”Mitä luulet, miksi Mesitähti laittoi minut johtoon?”
”Hän on isäsi, kyllä hän tietää mihin sinä pystyt”, keltasilmäinen kolli lausui. Mehiläislento oli sanallisesti hyvin lahjakas, ja hän tuntui aina tietävän oikeat sanat sanoa. Soturi onnistuikin hyvin, sillä huojentunut olo vallitsi kehoni. Klaanitoverini oli täysin oikeassa: isäni tuskin laittaisi minua tekemään mitään sellaista, missä tietäisi minun epäonnistuvan. Suustani karkasi rauhallinen huokaus, mutta Mehiläislento ei ehtinyt kommentoida sitä, kun partion seuraavat jäsenet jo saapuivat paikalle. Pongahdin ylös ja naukaisin reippaan tervehdyksen Salamataivaalle ja Irvikidalle. Nyt kaikki olivat paikalla. Huomasin kaikkien katseiden olevan minussa, ja ne näyttivät odottavilta. Ainiin!
”Eiköhän lähdetä, jos olette kaikki valmiita!” lausahdin ja lähdin etunenässä johdattamaan joukkoa piikkihernetunnelia pitkin ulos Eloklaanin leiristä. Vilkaisin pikaisesti taakseni ja siellähän soturit jo seurasivat minua. Tämähän sujui jo hyvin! Onneksi kyseessä oli metsästyspartio, sillä nämä asiat minä taidoin parhaiten! Johdatin partiota syvemmälle metsään, mistä olin aikaisemmin muutama päivä sitten saanut saaliiksi rutkasti riistaa. Siellä kaikki pikkujyrsivät tuntuivat viihtyvän tähän vuodenaikaan parhaiten, joten oli parasta hyödyntää se. Perille päästyämme raotin leukojani, ja pystyin jo saamaan kiinni tuoreesta hajujäljestä. Se kertoi, että riistaa oli tarjolla paikalla enemmänkin.
”Voimme nyt jakautua kukin reiteillemme, mutta tavataan sitten tässä ison kannon luona”, sanoin ja seuraavaksi viitoin suuntia hännälläni, ”Mehiläislento ja Irvikita, voisitte lähteä tuohon suuntaan niin minä ja Salamataivas jatkamme tännepäin.”
Ohjeet näyttivät menevän perille, kun Mehiläislennon hyväksyvän vastauksen jälkeen he katosivat pian Irvikidan kanssa. Siirsin katseeni vierelläni odottavaan vaaleanharmaaseen naaraaseen, joka hänkin katsoi minua ruskean keltaisilla silmillään.
”Pitäisikö meidän yhdessä yrittää tuota oravaa?” kysyin olettaen, että myös toinen soturi oli haistanut oravan. Salamataivas näytti pohtivan hetken ennen kuin vastasi.
”Yritetään vain”, naaras totesi ja lähti edeltä seuraamaan hajuvanaa. Olimme olleet Salamataivaan kanssa jonkin verran tekemisissä, mutten uskonut meitä voivan kutsuvan vielä läheskään tovereiksi. Huomasin kuitenkin edistystä tapahtuneen viime kerrasta, kun olimme partioineet yhdessä. Minusta kuitenkin tuntui, että naaras muuttui jatkuvasti paljon ystävällisemmäksi minua kohtaan.
Palasimme takaisin suuren kannon luokse, missä toiset meitä jo odottivatkin. Orava oli päätynyt ainoaksi saaliiksi, sillä yrittämämme lintu oli päässyt karkuun. Minua hieman harmitti oma menestykseni partiossa, sillä yleensä loistin saalistuspartioissa. Mehiläislento oli kuitenkin saanut kiinni kaksi päästäistä ja Irvikita hiiren. Partion yhteinen onnistuminen kuitenkin lämmitti sydäntä.
”Palataan takaisin leiriin. Kiitos teille, onnistuitte hienosti!” julistin ja lähdin johdattamaan partiota. Nappasin oravan suuhuni ja Salamataivas auttoi Mehiläislentoa toisen päästäisen kanssa. Partio liikkui hiljaisuudessa, sillä riista hampaiden välissä hankaloitti pahasti puhumista.
Leirissä partion tiet erosivat, kunnes olimme saaneet täytettyä tuoresaaliskasan. Vatsani murisi jo armottomasti, ja minun oli pakko valita itselleni jotain syömistä. Kaivoin kasan alta hiiren, sillä en viitsinyt viedä tuoreita toisten edessä. Tähtiklaanille kiitos, että Eloklaani sai vielä syödäkseen! Väsymys painoi hieman jaloissani, jonka takia päätin mennä syömään sotureiden pesään. Syödessäni tyhjyyttä ammottavassa pesässä hiiren rippeitä valtava yksinäisyyden tunne valtasi kehoni. Sydäntäni oikein pisti, ja ajatukseni harhautuivat pakostikin Talvikkitakkuun. Milloin naaras oikein olisi tulossa takaisin? Oli niin ikävää, kun ei tiennyt, milloin toinen palaisi. Ei voinut kuin odottaa. Odottaminen oli kyllä hirveintä ikinä. Jauhoin äkkiä mauttomaksi mennyttä lihaa hampaissani, sillä tiesin, että minun oli syötävä jaksaakseni olla mahdollisimman hyödyllinen klaanille.
// KP-boosti
