Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tällaisia helteitä en ollut kokenut koskaan aiemmin yhtenäkään lukuisista viherlehdistä, jotka olin elänyt. Toki paahdetta ja lämpimiä päiviä oli riittänyt jokaiselle viherlehdelle, mutta tämä oli erilaista. Se oli kestänyt jo ihan liian pitkään, ja sen vaikutukset näkyivät huolestuttavasti ympäristössä.
“Rutikuivaa”, puhahti Kuutamolaine vierestäni. Mustavalkoinen naaras kosketti kynnellään tielleen kaartuvaa saniaista, joka oli vaihtanut väriään vehreän vihreästä kuolleen kellertäväksi. Kasvista kuului kuivan rapiseva ääni tavanomaisen pehmeän kahinan sijaan.
Olimme lähteneet tyttäreni kanssa vastoin päällikön kehotuksia ulkona liikkumisen välttämisestä metsään etsimään riistaa, vaikka tiesinhän minä sen olevan ajan hukkaa. Kaikki metsän pikku vipeltäjävät olivat joko nääntyneet läkähtyneet kuumuuteen tai kaivautuneet niin syvälle maan uumeniin etsimään viilennystä, ettei niitä näkisi seuraavan kerran kuin vasta sateiden aikaan. Ja niistä ei ollut tähän hätään tietoakaan. Meidän oli kuitenkin pakko edes yrittää, sillä muuten Eloklaani hiipuisi pois nälän heikentämänä.
Tämä kuumuus tuntui sulattavan aivotkin päästä. Paksu turkkini tuntui tikahduttavalta, ja jos olisin voinut, olisin jo repinyt sen yltäni. Hädin tuskin kuulin omaa läähätystäni sydämeni jyskytykseltä, joka oli täyttänyt korvani.
“Täällä on liian kuuma”, Kuutamolaine sanoi huolestuneena viereltäni. Hänenkin hengityksensä oli hyvin pinnallisen näköistä. “Meidän pitäisi palata leiriin ja tulla uudestaan viileämmällä.”
“Milloin viileämmällä?” murahdin ja ravistelin päätäni selvittääkseni toisiinsa sotkeutuvia ajatuksia. “Joka päivän jokainen hetki on yhtä lämmin. Jos me vain odotamme, näännymme lopulta kaikki. Ja sen minä en salli tapahtua.”
Jäämättä odottamaan lisää vastaväitteitä nuoremmalta soturilta jatkoin eteenpäin paahtamista. Yritin nuuhkia ilmaa, mutta sainkin sen sijaan kurkkuni täyteen luonnottoman lämmintä, seisovaa ilmaa, joka oli niin tiheää, että sitä pystyi melkein nielemään.
*Keskity, Hiilihammas, kyllä sinä löydät jotakin. Sinun on pakko*, komensin itseäni ja ryhdyin vilkuilemaan vimmatusti ympärilleni. Silmissäni vilisi kuitenkin sen verran, että en saanut edes ympäristöstäni kunnolla selkoa. Missä minä oikein olinkaan?
Jalkani tuntuivat yhtäkkiä heikoilta kuin kuivat oksat. Seuraavaksi ne napsahtivat poikki, ja minä kaaduin maahan liian uupuneena ollakseni edes järkyttynyt asiasta. Sehän kuului luonnon kiertokulkuun, eikö vain? Vanhat oksat katkesivat uusien tieltä. Ehkä oli minun aikani jäädä tähän pötköttelemään ja odottamaan, että minusta alkaisi vesoa uutta elämää.
Luokseni ilmestyi nuori koivupuu. Tai ehkä se sittenkin oli kissa; mustavalkoinen väri oli liian hämäävä. Muuta minä en enää nähnytkään kuin värejä. Puukissa piti ääntä. Hetken ajan olin kuulevinani sen kehottavan minua pysymään hereillä, mutta sitten sen ääni muuttui korvissani pelkäksi tuulen ujellukseksi. Voi, ihana vilvoittava tuuli – missä olet?
//Jatkan Kuutamolla
KP-boosti käytössä
