Käärmekulta
Kirjoittaja: Käärmis
Tassutin tuuli turkkiani pörröttäen metsän halki. Oli ihanaa, että oli viimein Hiirenkorva. Kylmät ja lumiset päivät olivat jo historiaa ja lämpö alkoi olla ainoa huolenaihe. Jos olisi liian kuuma, vesi alkaisi kuihtua ja metsäpalo voisi olla sillä hetkellä suurin ongelmamme.
Ylitin joen ja lähdin kulkemaan lopun metsän halki nummelle asti. Siellä tuulta oli enemmän. Se puhalsi kovaa viilentäen lämpöisessä päivässä mukavasti.
Kuljin joen viertä ja pian näin Ahmatassun mestarineen siellä. He olivat ilmeisesti uintiharjoituksissa. Tervehdin heitä ohimennessäni nopeasti ja jatkoin matkaani reippaasti. Minulla ei ollut päämäärää, mutta halusin kuitenkin mennä jonnekin. Olin vain halunnut ulos leiristä, jotta pääsisin haukkaamaan hieman happea.
Pysähdyin vähän matkan päähän joen rantaan. Katselin siitä omaa heijastustani. Mielessäni pyöri niin monet asiat. Jotenkin mitä enemmän aikaa kului, sitä sekavammilta ajatukseni tuntuivat. Vaikka olikin jo hiirenkorvakin, mieleni ei tuntunut saavan rauhaansa. Emoni pennut olivat jo varmasti syntyneet. Mitäköhän heille mahtoi kuulua?
Kun katsoin veden pintaa, kuvani alkoi yhtäkkiä vääristyä ja silmissäni kuvajaiseni muuttui emokseni. Hänen kasvoillaan oli veri ja kamala virne, joka tuntui nostavan niskakarvani pystyyn.
Pudistelin päätäni kauhuissani ja epäuskoisena, ja astuin taaemmas sydän rinnassa pamppaillen.
Kun viimein uskaltauduin katsomaan veteen uudestaan, näky emostani oli poissa. Olin vain nähnyt harhoja. Syytin asiasta jatkuvaa stressiä, se häiritsi ajattelemista.
Pudistellen taas päätäni, lähdin pois joen rannasta ja lähdin tassuttamaan takaisin kohti metsää. Tassutin nyt hieman eri reittiä vältellen joen lähellä kulkemista.
Tassuttaessani eteenpäin kuulin ääntä pensaikosta ja pian sieltä pinkaisi myyrä kovaa vauhtia. Se oli menossa ohitseni, mutta loikkasin nopeasti sen päälle ja tapoin sen siistillä tappopuraisulla. Jätin myyrän maahan ja nuoleskellen huuliani katselin ympärilleni. Se olisi varmasti jonkun toisen saalis, joka oli vain meinannut päästä karkuun.
Pian arvausteni mukaisesti pensaista tuli haukkatassu hengästyneenä. Hänen katseensa kiinnittyi heti kuolleeseen myyrään tassujeni juuressa ja hän näytti ehkä hieman nolostuvan.
“Tämä taisi päästä sinulta karkuun? Jos pidetään tämä meidän keskeisenä, voit sanoa, että nappasit sen itse. Olihan se sinun, vaikka se meinasikin päästä karkuun”, naukaisin viekkaasti oppilaalle. Hän katsoi minuun hyväntuulisena.
“En aio valehdella, jos kysytään sainko sen itse, mutta ei minun tarvitse erikseen sanoa, että se pääsi karkuun ja sinä tapoit sen minulle”, nuori naaras naukaisi ja hymyili minulle leveästi. Nyökkäsin ja työnsin etutassullani myyrää lähemmäs oppilasta. Hän otti sen suuhunsa ja räpäytti minulle vielä kerran kiitollisesti silmiään, ennen kuin katosi taas pensaiden ja puiden sekaan.
Lähdin taas jatkamaan kulkuani. Tassutin vain vailla päämäärää ja yritin tyhjentää mieleni kaikista ajatuksista. En halunnut muistuttaa enää itseäni kaikista huolenaiheistani. Halusin olla huoleton. Niin kuin pentuna. Tai en ollut pentunakaan ollut mitenkään erityisen huoleton ollut, mutta oli minulla ollut vähän vähemmän huolehdittavaa kuitenkin. Nyt minulla oli jatkuva huoli siitä, että emoni saattaisi milloin vain hyökätä uudelleen tai, että hän satuttaisi sisaruksiani, joita en edes tuntenut. Jotenkin tunsin sanoinkuvaamatonta vahvaa yhteyttä heihin – tai häneen, jos pentuja olikin vain yksi – ja halusin olla siellä auttamassa, koska tiesin miten kauhea kissa emoni saattoi olla.
Kaikki ajatukseni katosivat, kun kompastuin juureen ja mätkähdin maahan kuonolleni. Nousin pystyyn hitaasti hieroen kuonoani etutassullani. Silmiini kihosi kyyneleet, kun kuonoani kirveli niin kovasti.
Kun vedin etutassuni kuonoltani, huomasin sen olevan aivan veressä. Aluksi järkytyin ja katsoin verta tassullani kauhuissani, mutta sitten tajusi vähitellen mistä olinin kyse. Nenästäni tuli vain verta. Lähdin siis kohti jokea taas. Miten muutenkaan olisin asiaa hoitanut. Ei minulla ollut syytä lähteä leiriinkään häiriköimään parantajia täysin turhaan.
Kun pääsin joen rannalle, menin makuulle vähän matkan päähän joen törmälle. En halunnut pudota viileään veteen, mutta halusin olla sotkematta koko metsää verelläni.
Hetken päästä verenvuoto tyrehtyi ja pääsin jatkamaan taas kävelyäni, jolla ei ollut päämäärää. Tassutin vain eteenpäin tietämättä mihin mennä tai miksi.
“Käärmekulta!” jonkun huuto keskeytti minut. Käännyin ja huomasin kumppanini Sädesäihkeen.
“Hei, Sädesäihke”, naukaisin iloisesti.
“Sinun täytyy palata leiriin. En halua, että sinulle käy jotain pahaa, ja olet varmasti uupunut, kun olet ollut ulkona niin kauan”, kolli naukui. Huokaisin ja nyökkäsin sitten.
“Selvä, mennään sitten.”
