Ruskatassu
Kirjoittaja: Tipu
Minun oli vaikeaa saada unta uudessa pesässä, vaikka totta sanoen päästessäni mukavalle alustalle huomasin olevani kuoleman väsynyt mieleni meni ylikierroksilla. Ei kai se nyt mitenkään yllättävää ollut kun olit juuri tavannut kauan kadoksissa olleesi isäsi? Kuitenkin, pääni kulki ylikierroksilla reilusti. Pesään alkoi hilajlleen saapua vieraita kissoja, myös heidän läsnäolonsa ja myöskin se etten edes tiennyt kaikkien nimiä häiritsi minua. Halusin oppia tuntemaan heidät. En edes tuntenut pienikokoista mustaturkkista kollia vieressäni. Hänellä oli kai ruskeat silmät mitä olin nähnyt. Mieleni vyöryi takaisin muistoihini, aina vain takaisin. Kohti Coronaa ja Fetusta. Missä kaksikko mahtoi olla nyt? Mitä he tekivät. Kyllä heidän elossa täytyi olla.. sitten mieleeni pälkähti Kuolonklaanin rajalla käynti. Niin, se yö olisi tänään. En voinut kuitenkaan karata uudesta leiristä! En ikään tietäisi tietä takaisin saati miten hiipiä näiden kissojen ohi! Hyvin pettyneenä itseeni laskin pääni tassuni ja häntäni päälle, yhä silmät ammollaan pitäen. Kaikki kyylä kääntyisi parhain päin.
”Hei, herätys, herätät kaikki tätä mallia”, Edessäni seisoi juuri se musta kolli. Hänen täytyi olla tuore oppilas kokonsa perusteella, ei hän kovin vanha voinut olla. Ravistin heikosti päätäni nostaen katseeni häneen. Haah! Kyllä, hänellä oli ruskeat silmät. Toisen silmissä oli huolestunut pilke. Kolli viitoi minua seuraamaan. Totta kai emme halunneet herättää ketään ylimääräistä. Ei ollut minun tapaistani vikistä unissani, mutta olin yhä painajaisen värisyttelemä. Asiaa ei auttanut että edelliset kaksi päivää kummatkin olivat tuntuneet kuin unelmalta. Iso suuri perhe viimein kasassa. Kömmin haparoiden kollin perään, silmien yrittäen totutella aukion valoon kun pääsimme aukiolle.
”Anteeksi, näen paljon painajaisia, ei ollut tarkoitus huolestuttaa ketään”, Naurahdin kollille. Hän hymyili ja istui minua vastapäätä nyökäten. Tuttu uni. Minä olin juossut käskettäessä. Corona ja fetus olivat- äh, älä viitsi, saat vain olosi tuntumaan pahemmalta jos mietit sitä.
”Selvä, halusin vain varmistaa että olet kunnossa, vinguit ja puhuitkin, en ymmärrä miten kukaan muu ei herännyt”, Yllätyin hieman, vaikka vasta kylmä hiki alkoi rauhoittua turkillani. Nyökkäilin hieman ja hymähdin.
“Niin, no. Kaikilla on huonoja öitä. Olen Ruska muuten”, Tokaisin pikimustalle kollille.
“Kirpputassu”, Hän vastasi omalla nimellään. Hetken puhelimme, hän kysyi miten päädyin klaaniin, sekä minä selitin nopeasti, minä kyselin taas pari kysymystä ja hän vastasi. Pian hän kuitenkin päätti että meidän olisi paras palata unille. Kolli oli todella ystävällinen minulle, pidin siitä. Mutta totta puhuen en saanut kunnolla unta loppu yönä. Olin valveunessa, sekä heräilin joka rapsahduksesta.
Lopulta aurinko viimein alkoi nousta, siistin turkkini perin pohjaisesti, koska kuullemma tänään minut nimitettäisiin. Olin kuullut jotain emoltani nimityksestäni, mutta en ollut täysin varma vieläkään mitä se näin täsmälleen tarkoitti. Puhuimme uudestaan niistä kun kokous alkoi, ja silti olin ihmeissäni. Kun se viimein tapahtui silmäni loistivat hämmästyksestä ja ilosta. Uusi mestarini ei näyttänyt niin pahalta. Koko klaani ulvoi uusia nimiämme, minun ja isäni nimeä. Lauhalaukka ja osa tuntemattomista kissoista minulle tuli onnettelemaan oppilaan virasta. Emoni ja isäni tietysti onnittelivat minua myös. Sen jälkeen lähdin pehmoturkin kanssa matkaan. Lähdimme kuullemma kiertämään reviiriä. Näkisin siis todella minkälainen koko reviiri oli! Toki olin nähnyt siitä osan eilenkin.
”Minkälainen käsitys sinulla on mestareista? Mitä kaikkea tiedät jo?”, olin jo omaksunut että suurin osa Eloklaanilaisita oli kilttejä kissoja, tämä kissa ei ollut mikään poikkeus. Katsahdin mestariini, hänen kermanväriseen, suorastaan silkkiseen turkkiinsa. Hänellä oli hyvin kiintoisat siniset silmät.
”Mestari on kissa joka opettaa sinulle kaiken klaanista, uskosta, laista. Kaiken periaatteessa mitä minun pitää tietää. Osaan itse jo aika perus setin, emo ja isä ovat opettaneet aika paljon minua Kuolonklaanista, mutta en tiedä paljoa mitään Eloklaanista, saati tähtiklaanista. Mutta haluan innolla oppia kaiken!”, Hihkaisin innosta. Naaras katsoi minua hymyillen, kun hän johdatti minua niityllä. Paikan avaruus oli hyvin kaunista, kuinka kukat hiljalleen nousivat lumen alta lumen sulaessa, kuinka ruoho viimein palasi eloon, kuinka aurinko lämmitti suoraan turkilleni, enkä halunnut lainkaan valittaa siitä. Täällä oli todellakin niin kaunista. Kauniimpaa sai hakea.
”Sinulla oli hyvä vastaus, sekä hyvä kuulla ettei minun tarvitse aloittaa tyhjältä alustalta-”, Naaras jatkoi puhettaan, hän kertoi soturilaista, sekä sen eri kohdista. Yritin painaa ne kaikki mahdollisimman vahvasti mieleeni, vaikka se olikin aika hankalaa. Tulisin kysymään niitä varmasti vielä monta kymmentä kertaa. Mutta varmaan naaras kestäisi sitä. Nyökyttelin hänen puheensa mukana vielä.
”Joten klaani ensin, älä tapa, auta pentua, eläkä pidä kotikisuista, selvä. Teen kaikkeni että muistan nämä! Mutta älä oleta liikaa, tulen kyselemään näitä varmasti kymmeniä kertoja”, Tokaisin Pehmoturkille. Naaras vain naurahti ja tyynnytteli että se oli iha hyvä jos tein parhaani. Kiersimme reviirin kaikesta jutellen, tuntui että siinä päivä menikin. Naaras oli positiivisesti yllättynyt kun jaksoin kulkea koko matkan, enkä ollut kovin väsynytkään loppujen lopuksi. Tokaisin vain että olin erakkonakin tehnyt jotain muuta kuin ollut pedin pohjalla.
Koulutusta meni suunnilleen neljäsosakuu. En kerennyt puhua paljoa kenenkään kanssa. Kermaturkki nopeasti oppi missä minun täytyisi satsata ja missä olin jo aika hyvä. Olin oppinut paljon uutta Eloklaanista ja olin käynyt katsomassa sen uusimpia pentujakin! Pennut olivat todella suloisia ja Auringonkajo oli hyvin ystävällinen naaras. Yhtenä aamuna minut oltiin valittu aamupartioon. Aamupartio oli ensimmäinen Aamupartioni, joten jännitin vähän miten pystyin heräämään siihen aikaan. Kumminkin kun Pehmoturkki passitti minut illalla nukkumaan aamulla olin sopivan piirteä taas.
”Hei! Osallistutko sinäkin partioon?”, Kysyin hymy suunpielilläni. Minusta oli suoraan mahtavaa ettei minun tarvinnut menettää perhettäni kun olin tullut Eloklaaniin, sekä se että sain tutustua niin moneen kissaan! Isäni nyökkäsi vastaukseksi.
”Mukavaa, että sinäkin olet mukana”, Oli hienoa että joskus pääsimme jopa samaan partioon, olin niin onnekas kun omasin tälläisen mahdollisuuden. Ilmeeni tummeni heti kun huomasin haikeuden isäni ilmeessä.
”Onko kaikki kunnossa isä? Näytät aika surkealta?”, Kysyin huolissani. En välittänyt vaikka muut joutuisivat odottamaan, minun täytyi tietää että isälläni oli kaikki kunnossa.
”Kyllä Ruskatassu, sinä vain näytät niin iloisemmalta täällä kuin entisessä leirissä”, Iltakaiku tokaisi. Luimistin korviani surkeasti, en tiennyt että iloisuudellani oli niin suuri merkitys häneen, tai, siis, että hän huomasi miten iloisempi olin täällä. Huokaisin katsoen maata.
”Isä.. asiat olivat erit kotipuolessa, edelleenkin siellä on jatkuva pelko päällä, minulle hetki on kaikki kaikessa. En pystynyt olemaan saamatta painajaisia kotona saati nukkua yötä kokonaan. Nyt kun minulla on uusi paikka, tuntuu että kaikki huoli on poissa, sekä painajaiset viimein hiljenevät. Toki minä olin sielläkin iloinen! Rakastan muistoja mitkä ainnoitte minulle, mutta olen myös iloinen täällä!”, Alku oli normaalia synkempi suustani sanotuksi, mutta se piti vain sanoa. En tietänyt kuulostiko se isälleni taas joltain ”et ole tarpeeksi kypsä” aiheelta mutta halusin kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Rakastin häntä ja halusin puhua totta hänelle, halusin että hän ymmärsi, että hän ei murehtisi liikaa, saati että kolliin sattuisi.
”Lähdetään jo”, Viherkatse tokaisi syrjempää. Hän oli valunut hiljattain syrjemmälle pehmoturkin kanssa, juttelemaan jostain. En ollut täsmälleen kuunnellut vaan keskittynyt isääni. Mutta kyllä, lähdimme leiristä kulkemaan nummille.
”Oletko saanut paljon ystäviä?”, Isäni kysyi. Käänsin katseeni häneen, miettien mitä sanoa. Niin, no, en täsmälleen ystäviä, mutta tulin toimeen monen kissan kanssa! Lauhalaukka oli isäni, joten voisiko hän olla ystäväni? Pentuihin koin heti Aaaaawww, reagtion, sekä sitten oli Kirpputassu. Hän oli ihan ystävän veroinen. Hän oli eilenkin saalistus partiossa antanut minulle pari neuvoa!
”Itseasiassa sain jo yhden ystävän! Hänen nimensä on Kirpputassu!”, Hihkaisin onnellisena. Isäni näytti hieman iloisemmalta, mutta ehkä yhä vielä surulliselta. Halusin korjata sen asian.
”Miten olet tottunut klaani elämään?”, Päätin kysäistä. En ollut puhunut tästä vielä isäni kanssa, joten halusin kuulla mitä hän sanoisi. Täytyi kyllä sanoa että tuntisin loppu elämäni syyllisyyttä jos toinen kaiken tämän jälkeen ei pitänyt klaani elämästä. Mutta asia ei ollut niin, eihän?
//1189 sanaa
//Mer? :3
