Närhitassu
Kirjoittaja: Hopsu
Närhitassu ei ollut koskaan nähnyt niin runsasta määrää kukkia. Viherlehti oli lopuillaan, ja kapeiden koivujen ympäröimällä aukiolla kasvavat kielot olivat täydessä loistossaan. Aluskasvillisuus oli valkoisenaan pienistä kukista, joita Närhitassu läiski loikkiessaan innoissaan mättäältä toiselle. Vähän matkan päässä seisoi pienehkö valkoinen kolli, joka tarkkaili oppilaan toimintaa päätä kallistaen. Keltaisissa silmissä oli kuitenkin kärsimätön katse, eikä mennyt aikaakaan siihen, että hän naukaisi kutsuen Närhitassulle. Oppilaan kasvoilla oli hetken aikaa pettynyt ilme, mutta sitten hän loikki itseään vanhemman kollin perään.
Oli kulunut kaksi auringonnousua siitä, kun Närhitassu oli viimein jättänyt pentutarhan taakseen ja päässyt aloittamaan soturikoulutuksensa Pohjaharhan opissa. Tämä oli kuitenkin hänen ensimmäinen kertansa kunnolla leirin ulkopuolella, sillä edellispäivänä he olivat Pohjaharhan kanssa harjoitelleet saalistamisen perusteita ja naaras oli joutunut myös vierailemaan klaaninvanhimpien pesässä vaihtamassa heille uusia sammalia. Hiilloskatse oli valittanut Närhitassulle, että tämän tuoma sammalpala oli liian ohut ja ei ollenkaan pehmeä, ja uusi oppilas oli joutunut tekemään kolme sammalenhakuretkeä saadakseen klaaninvanhimman tyytyväiseksi. Närhitassu tunsi kuitenkin olonsa tyytyväiseksi nähdessään hyväksyvän pilkkeen Hiilloskatseen silmissä. Ensimmäinen oppilastehtävä, jonka hän oli loppujen lopuksi saanut suoritettua mallikkaasti. Pohjaharha oli kuun noustessa käskenyt Närhitassun hakea itselleen hiiren tuoresaaliskasasta, jonka naaras vei oppilaiden pesän edustalle syötäväksi. Ensimmäinen kuunnousu oppilaiden pesässä oli ollut jännittävä, mutta Närhitassu oli löytänyt itselleen hyvän petipaikan läheltä uloskäyntiä, jonka luona virtasi alati raikas ilma. Unet olivat kuitenkin olleet makeat, ja kun aurinko nousi seuraavan kerran, Närhitassu tunsi olonsa levänneeksi.
Kun Närhitassu oli saanut kuulla heidän lähtevän tutustumaan reviiriin, hän oli kihissyt innostuksesta ja he olivat Pohjaharhan kanssa kiertäneet Eloklaanin reviiriä järjestyksellisesti. Nyt alkoi kuitenkin olla jo auringonlaskun aika, ja nuori naaras tunsi käpäliensä jomottavan päivän kävelemisestä ja juoksemisesta. Leiriin oli kuitenkin vielä matkaa, ja he katselivat laskevan auringon täplittämää jokea, joka haarautui heidän kasvojensa edessä.
”Olemme nyt Uimapaikalla”, Pohjaharha totesi vilkaisten mustaa naarasta, ”tänne tulemme aina harjoittelemaan uimataitojamme, sillä virtaus ei ole kovinkaan hurja tässä kohdassa. Jos meillä on onnea ja lehtisateen alku ei ole kovin kylmä, saatamme ehtiä harjoittamaan sinunkin uimataitoasi ennen jään tulemista.”
Närhitassu väristi viiksiään katsellessaan veden pyörteilyä kivien ja kaislojen välissä. Vesi oli tummaa, eikä naaras voinut nähdä pohjaa sen alla. Tämä tietyllä tavalla kauhistutti oppilasta, joka oli istunut lepuuttamaan jalkojaan ja siirteli tassujaan kostealla maalla.
”Onko uiminen vaikeaa?”, hän naukaisi räpäyttäen silmiään. Ajatus turkin kastamisesta tuntui vastenmieliseltä, ja virran mukana ajautuminen sai hänet kavahtamaan. Pohjaharha kohautti lapojaan ja käänsi katseensa alavirtaan.
”Ei se kovin vaikeaa ole. Harjoittelemalla voi tulla oikeinkin hyväksi – mutta monelle kissalle turkin kastuminen on epämiellyttävää ja se tekee osaltaan uimisesta vaikeampaa.”
Närhitassu oli aikeissa vastata, mutta sitten Pohjaharha nousi tassuilleen viitaten oppilasta mukaansa.
”Meidän täytyy jatkaa matkaa, jos haluamme ehtiä leiriin ennen kuunnousua. Emme voi uida virran yli, joten vie aikansa että olemme taas ylityspaikalla”, kolli naukui ja käänsi päänsä menosuuntaan. Närhitassu huokaisi ja nousi kolottaville tassuilleen. Hänen lihaksiaan särki, ja hän saattoi vain haaveilla tuoresaaliskasan herkuista lähtiessään kävelemään mestarinsa perään. Nuori naaras ei kuitenkaan valittanut – hän halusi, että Pohjaharha pitäisi häntä hyvänä oppilaana. Pohjaharha itse oli taitava ja ahkera soturi, eikä Närhitassu halunnut antaa tälle huonoa kuvaa itsestään. Kolli oli tarkka ja jopa hiukan ankara, mutta kuitenkin ystävällinen, jonka vuoksi Närhitassu piti Pohjaharhasta jo nyt. Naaras halusi tehdä mestarinsa ylpeäksi, ja oli päättänyt suoriutua mahdollisimman hyvin oppilastehtävistään. Nämä ajatukset kuitenkin haihtuivat Närhitassun päästä nopeasti, kun hän kiihdytti askeleensa juoksuun pysyäkseen vanhemman kollin perässä.
Kun he lopulta pääsivät leiriin, Närhitassu tunsi olonsa kuolemanväsyneeksi. Hän hotki nopeasti tuoresaaliskasasta hakemansa pullean, viherlehden ajan lihottaman hiiren ja suuntasi sen jälkeen askeleensa suoraan pensaista rakennettuun oppilaiden pesään, jonka edustalla muutama oppilas vaihtoi kieliä. Ohi astellessaan Närhitassu naukaisi tervehdyksen ja pujahti pensaan oviaukosta kohti omaa paikkaansa. Pieni naaras käpertyi sammalpedille kääräisten häntänsä ruumiinsa ympärille, ja rauhaisa uni saavutti hänet nopeasti. Päivä oli ollut väsyttävä, ja unessa Närhitassu palasi aikaisemmin näkemälleen kieloaukiolle, jossa aurinko lämmitti hänen kiiltävää turkkiaan.
Auringonnousun aikaan hänen herätessään naaras pohti, kuinka jännittävää tuon metsän tarkempi tutkiminen voisi olla. Ajatus kihelmöi hänen käpälissään kutsuvasti, kun Närhitassu nousi ja astui ulos oppilaiden pesästä aamuauringon vielä lämpimiin säteisiin. Aukiolla oli joitakin kissoja valmistautumassa päivään, ja hajuista naaras päätteli aamupartion lähteneen jokin aika sitten. Pohjaharha suki turkkiaan leirin reunustalla olevan kiven päällä, ja nosti katseensa havaitessaan Närhitassun lähestyvän tuoksun.
”Huomenta”, kolli naukaisi ja Närhitassu istui kiven juureen tervehtimään mestariaan, ”saitko nukutuksi uudessa pesässä?”
Pieni naaras venytteli ja haukoittelun lomassa vastasi:
”Oikein hyvin. Uneksin siitä metsäaukiosta, jossa kävimme.”
Pohjaharha kallisti päätään ja kohdisti keltaisen katseensa oppilaaseen.
”Tänään emme ole menossa metsään. Olin ajatellut, että ennen aurinkohuippua saat käydä puhdistamassa pentutarhan, ja siitä suoriuduttuasi lähdemme taisteluharjoituksiin”, kolli naukui ja ajatus pentutarhan puhdistamisesta sai hänet nyrpistämään nenäänsä. Pienempien pentujen jätösten puhdistaminen oli oppilaan mielestä vastenmielistä, mutta hän nyökkäsi Pohjaharhalle siitä huolimatta. Innostus kuitenkin kutitti hänen vatsanpohjaansa. Taisteluharjoitukset! Närhitassu oli varma, että hänestä tulisi hyvä taistelija ja sitäkin parempi soturi, eikä ajatus väistynyt hänen mielestään naaraan suunnatessa kohti pentutarhaa hetkeä myöhemmin.
//Pohjaharha?
