Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Kettu oli ottanut Mesitähden kohteekseen, eikä suostunut millään päästämään irti. Sen hampaan hapuilivat päällikön kaulaa. Varjoliekki syöksyi ketun päälle niin rajusti kuin vain kykeni. Hyökkäys ei ollut kuitenkaan hänen vahvuuksiaan, ja kettu viskasi karmanvärisen kollin pois kimpustaan niin raivoisasti, että soturi lensi kivuliaasti suoraan isoa kiveä päin.
Kun Varjoliekki sai taas happea, hän tunsi suurta vihlovaa kipua toisessa takajalassaan. Kohottaessaan katseensa hän näki, että kettu oli nyt tarrannut hampaillaan Mesitähden kaulaan. Se alkoi riepotella päällikköä ympäriinsä niin rajusti, että Varjoliekin sydän jätti lyönnin välistä. Muukalaiskissa huusi jotain ketulle muutaman hännänmitan päässä.
”Mesitähti!” Varjoliekki ulvaisi paniikin vallassa. Hänestä tuntui, kuin kaikki veri olisi karannut hänen poskiltaan. Kolli yritti kammeta itsensä ylös, mutta kipu vasemmassa takajalassa sai kollin näköaistin sumenemaan. Hänen suustaan pääsi tuskainen äännähdys.
Mustaturkkinen muukalainen hyökkäsi ketun päälle ja jakoi iskuja ympäriinsä, mutta kettu oli sinnikäs, eikä siltikään hellittänyt otetta Mesitähdestä. Tilanne näytti nyt todella pahalta. Varjoliekki näki, että Mesitähti rimpuili edelleen, joten tämä oli ainakin vielä hengissä. Mutta miten kauan menisi, että kettu tappaisi Mesitähden?
*Minun on pakko nousta ylös. Minun on pakko pelastaa Mesitähti.*
Hän yritti nousta ylös uudestaan, hitaasti ja varoen laittamasta painoa kipeälle jalalleen. Soturi ei ollut kokenut tällaista kipua koskaan. Oliko jalka poikki? Kolli pääsi hetkeksi pystyyn, ja hän ehti nähdä ison vertavuotavan haavan vasemmassa kyljessään, ennen kuin lysähti tahattomasti takaisin maahan kiven juureen raskaasti huohottaen.
Äkkiä kolli näki ketun lähtevän jolkuttamaan poispäin, ja kiihdytti sitten juoksuun Mesitähti yhä leuoissaan. Kuin ihmeen kaupalla Varjoliekki oli jaloillaan sekunneissa. Hän lähti juoksemaan kolmella jalalla ketun perään sydän jyskyttäen niin, että se oli vähällä tulla ulos rinnasta. Musta naaras juoksi hänen rinnallaan, vain pienellä etumatkalla. Kettu oli kuitenkin nopea; välimatka tuntui vain kasvavan. Varjoliekki arvioi myös muukalaisen saaneen sen verran iskuja, että se hidasti tämän juoksunopeutta. He eivät millään saisi kettua kiinni tätä menoa. Varjoliekki nielaisi vaivalloisesti. Hän yritti kiihdyttää vauhtiaan, mutta oksien ja juurien väistely oli tosi hankalaa kolmella jalalla liikkuessa. Ja kompastuminen tarkoittaisi sitä, että peli olisi hänen osaltaan täysin menetetty.
Yllättäen kettu pysähtyi. Se näytti laskevan Mesitähden maahan. Nyt he saavuttaisivat ketun hetkessä! Epätoivo oli kuitenkin jo saanut otteen Varjoliekistä. Hänen vatsansa tuntui olevan täynnä kiviä. Hän pelkäsi, että olisi liian myöhäistä.
Kun he saapuivat kohdalle, muukalainen syöksähti sähisten ketun päälle ja kaatoi sen kumoon. Varjoliekki riensi mukaan taisteluun. Hetkeksi jalkakipu poistui kokonaan hänen tietoisuudestaan – kai se johtui siitä sekavasta, ylivirittyneestä ja pelonsekaisesta mielentilasta, jota takaa-ajotilanne oli vain vahvistanut. Ei, nyt Varjoliekki tajusi, mikä päällimmäinen tunne oli. Se oli vihaa. Hän oli suunniltaan siitä, mitä kettu oli tehnyt Mesitähdelle. Kettu ansaitsisi siitä hyvästä pahimman mahdollisen koston.
Soturi näki omien käpäliensä viiltävän syviä naarmuja ketun kaulaan.
Ajantaju oli tiessään.
Varjoliekki näki Mesitähden elottoman, verisen ruumiin saniaisten keskellä. Häntä alkoi heikottaa.
Hoiperreltuaan päällikön viereen hän lysähti siihen.
//Kalla & Mesi
