Laventelitaivas
Kirjoittaja: Untuva
Kimalaistassu selitti, minkälainen hyöty hänestä olisi esimerkiksi taistelupaikalla haavoittuneiden auttamisessa ja paikkailemisessa. Se olikin tärkeä taito, jos olisi sattunut syttymään isompi kahakka, johon Liljatuulen ja Leimusilmän käpälät eivät olisi riittäneet. Koin kyllä hyvin epätodennäköiseksi, että mitään isompaa syttyisi. Olihan se silti ihan hyvä pienempienkin haavereiden kannalta, että klaanissa oli enemmänkin yrttitietoisia aputassuja. Ihailin sitä, kuinka naarasoppilas oli itse halukas olemaan mahdollisimman hyödyllinen Eloklaanille.
”Laventelikukka tai Laventelisydän kuulostaisi minusta kauniilta soturinimeltä”, Kimalaistassu naukui ilmoille kaksi nimiehdokasta ennen kuin ehdin vastaamaan tälle täysin. En ollut ehtinytkään miettiä soturinimeäni. Uskoin vahvasti siihen, että se minkä tulisin saamaan, olisi täydellinen minulle – niin kuin soturinimi oli jokaiselle. Näin minä ainakin halusin ajatella, ja ajattelinkin.
”Se tuntuu junnaavan paikoillaan, mutta pääsen tuleviin uintiharjoituksiin mukaan! Haluaisin oppia uimaan ja Mesitähti sanoi, että se on aivan mahdollista, mutta yksin se ei kuulemma ole turvallista. Mutta voin oppia ainakin uimisen perusteet. Ja olen aika hyvä jäljittäjä, vaikka itse sanonkin. Ajattelin pyytää Irvikitaa kanssani metsälle, hän on suhteellisen etevä saalistaja”, Kimalaistassu kertoi koulutuksestaan. Olin helpottunut, etteivät kysymykseni olleet tuntuneet liialta tummanruskealle oppilaalle. Naaras kuitenkin siirsi nopeasti katseensa tassuihinsa mainitessaan Irvikidan. Mistäköhän se johtui? Reaktiosta päätellen en kuitenkaan aikonut kysellä asiasta sen enempää. En halunnut pakottaa Kimalaistassua puhumaan asioista, mistä hän ei välttämättä halunnut.
“Kyllä tuo kuulostaa minulle eteenpäin menemiseltä”, vastasin toiselle yrittäen ilmaista sanani mahdollisimman rohkaisevasti. En osannut kuvitella itseäni täysin Kimalaistassun asemaan, mutta minusta tuntui, että sanani olivat tarpeellisia, ja minun tuli saada toinen kuulemaan ne.
”Oletko tavannut rajalla koskaan ketään kuolonklaanilaista? Jos olet, niin oliko se jännittävää? Minä en ole koskaan, mutta toisaalta hyvä niin! He vaikuttavat kovin arvaamattomilta kissoilta”, Kimalaistassu sanoi syöden viimeisen palasen ahvenesta. Kala oli ollut maukas, vaikkei se ehkä ollut ollut kaikista tuoreinta sorttia.
“Vain kokoontumisessa, mutta en minä sitä varsinaisesti tapaamiseksi sanoisi. Mitä nyt ohimennen heitä on Kuolonklaanin puolella rajapartiossa näkynyt, mutta onneksi en ole joutunut heidän kanssaan koskaan vastatusten. Ja olen kyllä samaa mieltä kanssasi, he vaikuttavat arvaamattomilta”, tuhahdin sanojeni lopuksi. Minua ei kiinnostanut, minkälaisia kuolonklaanilaiset olivat, mutta rajanaapureina kai se oli jollain tavalla pakko kiinnostaa. Kunhan he vain pysyivät omalla puolellaan rajaa niin kuin mekin, kaikki oli hyvin. Havahduin ajatuksistani, minkä jälkeen ilmaisin Kimalaistassulle halustani painua nukkumaan. Olihan ahvenkin jo huvennut edestämme.
”Oli mukava jutella ja aterioida kanssasi, kiitos kun pyysit minua aterioimaan”, naaraan sanat tuntuivat mukavilta kuulla. Ehkäpä olin antanut itsestäni hyvän kuvan toiselle! Lähdimme samaa matkaa oppilaiden pesälle.
“Ilo oli minun puolellani”, lausahdin vielä ennen kuin kumpikaan ehti pesälle asti. Hämäryydessä toivotimme toisillemme hyvät yöt. Haukotellen käytin vielä aikaa turkkini sukimiseen, kunnes lopulta silmäluomeni alkoivat painaa liikaa. Asetuin mukavaan asentoon ja hetkessä olin jo vaipunut syvään uneen.
Vihdoinkin oli koittanut se päivä, kun olin valmis saamaan soturinimeni. Olin haaveillut tästä päivästä yhä enemmän siitä lähtien, kun Kultasiipi oli saanut omansa. Jännitys oli poreillut vatsassani kokonaisen alkupäivän, eikä se ottanut rauhoittuakseen. Yritin pitää hengitykseni tasaisena, mutta se oli mitä mahdotonta, kun tiesi mitä odottaa. Yritin kaikesta huolimatta sukia häntääni ja saada sitä ojennukseen, mutta se tuntui tässä vaiheessa sulalta mahdottomuudelta. Muuten olin saanut itseni jo siistiksi. Huomasin emoni tulevan kohti. Nostin pääni häntäni seasta.
“Hei, Laventelitassu”, Minttuliekki sanoi lempeästi, mutta nähdessään hermostuneen katseeni, hän lisäsi vielä, “Onko kaikki hyvin?”
“On minulla!” sanoin nopeasti, vaikka epävarmuus kuulsi äänestäni. En pystynyt piilottamaan sitä emoltani. Minttuliekki päästi ulos lempeän huokauksen ja istuutui viereeni. Kylkemme hipoivat toisiaan, kun sinisilmäinen naaras ryhtyi katselemaan leirin aukiolla puuhailevia kissoja.
“Taidat jo tietää, mitä aion sanoa”, Minttuliekki aloitti. Hymähdin huvittuneena.
“Älä hermoile, kyllä se hyvin menee ja niin edespäin”, naurahdin. Emo katsahti minuun hymyillen.
“Siinä kuulit!” Minttuliekki ehti sanoa, kun kummatkin meistä huomasivat Mesitähden astelemassa kohti Litteäkiveä. Vatsanpohjassa tuntui kouraisu. Emo kosketti hännällään selkääni ja lähdimme yhdessä kohti Litteäkiveä, kun Mesitähti oli kutsunut klaanin koolle.
“Mene vain muiden oppilaiden luokse”, varapäällikkö lausahti viitaten lähellämme olevaan oppilasjoukkoon. Nyökäten kipitin nopeasti Talvikkitassun viereen, joka hänkin oli raahautunut paikalle. Kasvoillani loisti innokas hymy, kun sisareni oli täällä tukenani. Tuntui silti hivenen epäreilulta hymyillä, kun toinen ei saisi vielä soturinimeään. Kaikessa tässä eloklaanilaisten hulinassa en kuitenkaan suonut sille ajatukselle liikaa valtaa, kun oma jännitys sai korvissa suhisemaan.
“On tullut aika nimittää kolme uutta soturia!” Mesitähti kajautti kuuluvalla äänellä klaanilleen, joka oli kerääntynyt häntä kuuntelemaan. Supatus hiljentyi ympärillämme.
“Laventelitassu, Mehiläistassu ja Ampiaistassu”, Mesitähti aloitti ja pyysi meidät seurakseen Litteäkivelle. Tuntui jännittävältä kävellä kaikkien katseiden alla ja loikata kivelle. Sydän hyppäsi kurkkuuni katsoessani kiven päältä eloklaanilaisia. Mesitähti aloitti ensin puhuttelemalla minua. Tiesin, että oli täysin loogista, että sain nimeni ensin vanhimpana muista, jotka saisivat tänään soturinimensä. Silti se hermostutti. Siirsin katseeni Mesitähden vaaleanvihreisiin silmiin, ja tunsin rauhoittuvani hetkessä. Vaikka kolli seisoikin edessäni Eloklaanin päällikkönä, hän oli kuitenkin isäni, ja se rauhoitti minua.
“Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Mesitähti lausui tutut sanat. “Laventelitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, sanoin äänessäni varmuutta. Minua ei enää jännittänyt paljoa, ja koin jopa nauttivani tilanteesta. Ehkei se tuntunutkaan enää niin pahalta, sillä en ollut yksin. Mesitähti ja kaksi oppilastoveriani seisoivat tällä samaisella kivellä.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Laventelitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Laventelitaivaana. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja yritteliäisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, päällikkö kajautti koko klaanin korville. Kasvoillani loisti pakostikin ylpeys itsestäni – olinhan päässyt elämässäni jo tähän pisteeseen saakka, vaikka paljon harjoitusta ja monia yrityksiä se oli vaatinutkin. Astuin hetkeksi sivummalle, kun seuraavana Mesitähti antoi soturinimen Mehiläistassulle. Mehiläistassu sai nimekseen Mehiläislennon. Mehiläistassun jälkeen oli Ampiaistassun vuoro, joka sai soturinimekseen Ampiaispiston.
“Ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi!” Mesitähti julisti vielä lopuksi katse Ampiaispistossa. Laventelitaivas, Mehiläislento ja Ampiaispisto. Olimme viimein saaneet soturinimemme! Pystyin tuntemaan ylpeyttä jopa kahden muun kissan puolesta. Olimmehan iältämme hyvin lähellä toisiamme, jonka takia olimme viettäneet hyvinkin tiiviisti aikaa pentutarhalla ja sen ulkopuolella.
“Laventelitaivas! Mehiläislento! Ampiaispisto!” eloklaanilaiset hurrasivat nimiämme. Mehiläislento asteli alas Litteäkiveltä ensimmäisenä, ja Ampiaispisto sekä minä seurasimme perässä. Laskeuduimme alas onnittelijoiden joukkoon, jolloin tiemme erosivat. Tiesin kuitenkin, että meillä olisi vielä yhteinen yö edessä, kun jäisimme vahtimaan leiriä hiljaisuudessa muiden nukkuessa.
“Talvikkitassu!” hihkuin ja puskin kissamassan läpi sisareni luokse. Vasta sanottuani naaraan oppilasnimen tajusin, kuinka ajattelematon olin aikaisemmin ollut. Pysähdyin ennen kuin ehdin saavuttaa sisartani.
“Onnea, Laventelitaivas!” Talvikkitassu aloitti ensimmäiseksi ja lisäsi vielä muutaman muunkin kehun joukkoon. En voinut peitellä suunnatonta iloani enää, kun oppilas vaikutti oikeasti olevan onnellinen puolestani. Seuraavaksi hän sanoi suuntaavansa toivottamaan onnittelut muillekin. Katsoin, kuinka Talvikkitassu meni ja sanoi muutaman sanan kummallekin ennen kuin hän asteli ulos kissamassasta tomerin askelin. Naaraan kasvoilla ei ollut samaa ilmettä, minkä hän oli minulle suonut. Ehkä minun pitäisi käydä keskustelemassa hänen kanssa seuraavana päivänä, kunhan olisin saanut levättyä ensin yövartion jäljiltä. En halunnut heti mennä hankaamaan soturiuttani tämän enempää hänen kasvoihinsa. Toisaalta myös tuntui, että nyt jos koskaan minulla oli oikeus nauttia huomiosta ja olla ylpeä itsestäni.
