Talvikkitassu
Kirjoittaja: Aura
Talvikkitassu osan kyynelistään tassuunsa ja kohensi asentoaan, kun Mesitähti perääntyi hiirenmitan päähän tyttärestään. Naaras piti siitä, kun Mesitähti kumartui hitaasti hänen tasolleen. Naaraasta tuntui, kuin kolli olisi silloin enemmän läsnä. Talvikkitassu laski kuitenkin katseensa etukäpäliinsä ja jatkoi nyyhkyttämistä. Oppilas kuitenkin kuunteli isäänsä, joka alkoi naukumaan. Mesitähti aloitti ymmärtävänsä, ettei häviäminen tuntunut mukavalta. Kuitenkin elämä heittäisi aina uusia haasteita eteen, joista pitäisi vaan selvitä ja jos jäisi vellomaan, ei huomaisi kuinka hienoja asioita ympärillä tapahtui. Talvikkitassu nyökkäsi ja pieni toivon pilkahdus kävi hänen rinnassaan, ehkä kollipäällikkö unohtaisi rangaistusosuuden? Naaraan nyyhkytys hellitti hieman ja Mesitähti jatkoi sitten. Naaras luimisti korviaan häpeissään, kun Mesitähti sätti häntä rumasta puheesta ja naukui jokaisen eloklaanilaisen olevan arvokas omana itsenään. Talvikkitassu oli kommentoimassa jotain, mutta päällikkö keskeytti hänet. Talvikkitassun sydän pamppaili odottaessaan Mesitähden seuraavaa puheenvuoroa.
”Sinun on nyt ryhdistäydyttävä, mikäli tahdot jonain päivänä ansaita soturinimesi. Jatkuva karkailu ja toisten nälviminen ei ole soturin käytöstä. Jos tällainen jatkuu, minun on annettava sinulle rangaistus”, valkoruskea kolli huokaisi päätään pudistellen. Talvikkitassu ei aluksi kommentoinut mitään. Häntä hävetti hieman, olihan hän käyttäytynyt aika pentumaisesti.
”Anteeksi”, naaras sai sanotuksi, mutta ei kehdannut vielä nostaa katsettaan tassuistaan. Häpeä laskeutui hänen päälleen, mutta samalla naaras oli helpottunut. Hän oli välttänyt rangaistuksensa!
”Kaipaan Kärsämöpentua, hän olisi ollut varmasti hyvä tässä kilpailussa”, Talvikkitassu niiskaisi, vaikka ei ollut koskaan siskoonsa tutustunut. Talvikkitassu tassutteli sitten Mesitähden luokse ja painautui toista vasten. Hän halusi vain olla isänsä sylissä, naaras oli kaivannut toista kovasti ja viime kuiden padot olivat vihdoin murtuneet. Mykkäkoulu, mökötys ja riehuminen oli vaihtunut itkuun, kyyneleisiin ja läheisyydenkaipuuseen vanhemmiltaan.
”Ny-nyt Laventelitassukin on varmasti minua edellä koulutuksessa. En halua olla viimeinen, en vain halua! Ampiaistassukin on ni-niin taitava ja ka-kaikki muut”, Talvikkitassu jatkoi itkuaan ja rutisti Mesitähteä. Hän ei halunnut isänsä lähtevän viereltään.
”Voisinko nukkua ensi yön sinun vieressäsi?” punaruskea kissa pyysi hiljaisella, hauraalla ja särkyvällä äänellä. Isoksi kissaksi kasvaminen tuntui hurjalta ja nyt hän halusi olla taas kuin pentu.
”Oliko Vaahteratassun kuolema minun vikani? Toivoin, että hän saisi rangaistuksen Tä-tähtiklaanilta, kun hän kisasi niin huonosti ja sitten tapahtui mitä tapahtui…”, Talvikkitassu nyyhkytti. Talvikkitassu tunsi kuinka kyyneleet olivat kastelleet hänen turkkinsa märäksi ja samalla Talvikkitassusta tuntui hieman tyhmältä. Tässä hän vollotti, melkein keskellä aukiota isänsä turkkiinsa! Talvikkitassu hymyili sitten hieman hassusti. Hänen hymyynsä oli sekoittunut anteeksipyyntöä, häpeää ja myös kaihoa. Olisipa Kärsämöpentu täällä heidän kanssaan! Välillä naaras mietti millainen naaraasta olisi kasvanut. Olisivatko heistä tulleet parhaat ystävät? Tapaisiko hän siskoaan koskaan? Sitä hän ei tiennyt…
//Mesi<3
