Hiilihammas
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Havahduin hereille kumppanini liikkeestä. Raotin silmiäni ja huomasin Korppitähden olevan jo pesemässä turkkiaan. Naaras suki mustavalkoista karvapeitettään pitkin, jäntevin liikkein, vaikka hänen silmänsä olivatkin yhä unenpöpperöiset. Kehräsin huvittuneena hänen ilmeestään, ja hän käännähti katsomaan minua kieli edelleen vähän ulkona.
“Eloklaanin suuri ja arvostettu päällikkö”, tirskahdin, ja samassa tunsin pehmeän tassun läpsäisevän pääni sivuun.
“Hiirenaivo”, kumppanini murahti, mutta hänen silmänsä tuikkivat nauravaisesti. “No niin, karvapallo, sinunkin on aika nousta ylös. Muu klaani on jo varmaan hereillä.”
Kierähdin selälleni Korppitähden vuoteessa ja venytin etutassuni pääni yli. Makasin siinä asennossa muutaman hetkisen, ennen kuin huokaisin ja kömmin itsekin ylös. “Luulisi päällikön voivan nukkua vähän pidempään”, mutisin Korppitähden kurkottaessa sukimaan korvantaustojani.
“Voisinhan minä”, naaras naukui kielenvetojen välistä, “mutta sitten olisin aika kehno päällikkö.”
Viimeisen parin kuun sisällä sekä minun että kumppanini elämä oli kokenut suuren muutoksen, erityisesti Korppitähden. Tähtiklaanin tähden, hänhän oli nyt päällikkö! Mesitähti – joka nykyään käytti nimeä Mesi – oli luopunut jäljellä olevista hengistään ja siirtynyt klaaninvanhimpiin viettämään vanhoja päiviään. Ystäväni oli toden totta ansainnut leponsa, eikä sitä ollut kukaan kiistämään. Kuitenkin Meden eläkkeelle jääminen oli tiennyt sitä, että kumppanini – joka oli ollut Meden varapäällikkö – kävisi tapaamassa Tähtiklaania ja hakemassa omat yhdeksän henkeään. Kun hän oli tullut takaisin Kuuluolasta, olisin voinut vaikka vannoa hänen näyttävän hieman erilaiselta. Siitä huolimatta naaras oli edelleen sisimmältään se sama kissa, johon olin ensimmäisen kerran rakastunut jo monia vuodenaikoja sitten.
“Käärmekulta jakaa varmaan pian partiot”, Korppitähti sanoi kävellessään jo kohti pesänsä suuaukkoa, “sinä saatat olla mukana, joten pistäpä vauhtia.” Naaras vinkkasi minulle silmää, ennen kuin livahti ulos onkalosta. En olisi ihmetellyt, vaikka tämä olisi juoninut selkäni takana jotakin ja pyytänyt Käärmekultaa nimenomaan laittamaan minut johonkin varhaisimmista partioista.
Kun lopulta pääsin aukiolle, Käärmekulta oli kuin olikin määrännyt minut aurinkohuipun aikaan lähtevään partioon. Mukana olivat lisäkseni Varpulaulu, Loimuliekki sekä Rauhalaulu. He kaikki olivat nuorempia kolleja, mutta kaikki varsin mukavia ja reippaita omilla tavoillaan.
Suuntasimme varapäällikön määräysten mukaisesti Kuolonklaanin rajaa kohti. Joutuisimme ylittämään joen, ennen kuin pääsisimme metsään, jonka läpi raja naapuriklaanin kanssa kulki. Lehtikato oli tuonut mukanaan paksut nietokset ja jäiset vesistöt, mutta paikoin virtaus joessa oli niin kova, että jää ei ollut kestävää tai sitä ei ollut ollenkaan. Pysähdyimmekin ensimmäisten astinkivien tullessa vastaan pohtimaan järkevintä siirtoa.
“Mennään vain jäätä pitkin, kyllä se kantaa”, Loimuliekki naukui itsevarmasti ja oli jo astumassa jäälle, kun Rauhalaulu pisti häntänsä hänen tielleen.
“Virtaus on tässä paikkaa usein kova. Jää ei ole välttämättä tarpeeksi paksua, että se kestäisi koko partion painon”, kolli puhui kypsän rauhallisesti. Olin hänen kanssaan samaa mieltä; ei ollut syytä ottaa tarpeettomia riskejä, kun vaihtoehtona oli myös käyttää astinkiviä.
“Mennään astinkiviä pitkin”, minä sanoin sitten ja vilkaisin muihin kolleihin. Varpulaulu seisoi vierelläni vaitonaisena, mutta hän ei vaikuttanut olevan päätöstä vastaan.
Ylitimme kivet vuoron perään. Välillä jonkun jalka lipsahti kiven päältä jäälle, mutta se oli onneksi sen verran paksua, ettei se mennyt siitä rikki. Minä ja Varpulaulu pääsimme toiselle puolelle ensimmäisinä. Jäimme vastarannalle katselemaan, kun kaksi muuta soturia hyppivät kiveltä toiselle meitä kohti.
“Kaunista, eikö olekin?” hymähdin Varpulaululle katsoessani lumesta notkuvia puiden oksia yläpuolellamme. Kaikkialla oli aivan valkoista, aivan kuin olisi ollut unessa. “Pidätkö sinä lehtikadosta?” kysäisin nuoremmalta kollilta ihan vain jutustellakseni.
Tiesin, että Varpulaululla ei ollut ollut helppoa viime kuina. Hän oli viettänyt parantajan pesällä jonkin aikaa ja päästyäänkin sieltä hän ei ollut saanut poistua leirin ulkopuolelle ilman seuralaista. En tiennyt, missä kunnossa hän nyt oli, mutta oli mukavaa, että hän oli samassa partiossa kanssamme.
//Varpu?
KP-boosti käytössä
