Hiilitassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
En voinut olla panematta merkille ystäväni poissaolevuutta. Kun yritin puhua hänelle, hän käski odottaa siihen asti, kunhan olisimme leirissä, ja vaipui sitten taas omiin ajatuksiinsa. Annoin asian lopulta olla, sillä supinamme aiheutti levottomuutta lopussa partiossa. Utusielukin heitti minuun jo kerran äärimmäisen käskevän katseen, jota ei voinut olla tottelematta.
Olimme menossa takaisin leiriin päin, kun Utusielu hidasti vauhtiaan ja jättäytyi kävelemään minun rinnalleni. Mestarini antoi Hallavarjon ja Korppitassun ohittaa meidät, mutta ystäväni näytti hädin tuskin tajuavan menneensä juuri ohitseni. Ajattelin viedä Korppitassun uudestaan parantajan pesälle, jos tämä ei tuosta tokenisi.
”Mitä me tehdään tänään?” kysyin uteliaana Utusielulta, joka käänsi vihreiden silmiensä kirkkaan katseen minuun.
”Harjoittelemme hämärässä suunnistamista”, tämä vastasi. Kurtistin kulmiani hieman ihmeissäni. Emme olleet koskaan ennen kokeilleet hämärässä suunnistamista, joten en ollut aivan varma, miten se toimisi. Luotin kuitenkin mestariini ja hänen kykyihinsä opettajana. Jos Utusielun mielestä tämä taito oli tarpeellinen soturille, niin sitten keskittyisin opettelemaan sitä parhaan osaamiseni mukaan.
Kävimme kääntymässä nopeasti leirissä muun partion mukana, kunnes otimme suunnaksi nummet. Oli alkanut jo hämärtää, ja nyt kun enimmät lumet olivat sulaneet pois, maisema näytti entistä synkemmältä.
Katsellessa ympärilleni nummella, kaikki näytti samalta. Ihan sama mihin suuntaan käännyin, näin vain avointa maastoa ja pieniä lumikinoksia siellä täällä. Siirsin hieman malttamattomana katseeni Utusieluun.
”Entä nyt?”
”Minä menen piiloon. Sinun tehtäväsi on käyttää hyödyksesi kaikkia mahdollisia aisteja löytääksesi minut. Ymmärretty?” Utusielu mittaili minua katseellaan, ihan kuin arvioiden, oliko minusta tähän. Suoristin vähän ryhtiäni ja nyökkäsin niin itsevarmasti kuin osasin.
”Hienoa. Sulje silmäsi ja laske mielessäsi kaksi kertaa kymmeneen. Sen jälkeen, ennen kuin lähdet etsimään minua, pyöri pari kierrosta ympäri paikallasi.” Ohjeet kuulostivat minusta hivenen hullunkurisilta, mutta nyökkäsin silti.
Sitten laskeuduin maahan takajalkojeni päälle ja peitin silmäni etutassuillani. Aloin laskea mielessäni rauhallisesti kahteenkymmeneen, samalla kuulin Utusielun liikkuvan poispäin minusta. Kun olin laskenut sovittuun lukuun asti, nousin ylös ja aloin pyöriä paikallani. Pysähtyessäni ja avatessa silmäni, maailma pyöri edessäni oksettavan vinhaa vauhtia.
Lopulta ajatukseni alkoivat kulkea taas normaalisti ja pyörrytys lakkasi. Nyt mielessäni oli kirkkaana seuraava tehtäväni: etsi Utusielu. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin olin aluksi vähättelevästi ajatellut. Pyöriessäni olin kadottanut suuntavaistoni, ja mestarini hajua oli lähestulkoon mahdotonta paikantaa märän maan tuoksun seasta.
Minun piti yrittää keskittyä, ajattelin. Etsiä vihjeitä naaraan olinpaikasta, yrittää löytää edes heikko hajujälki, jota seurata. Mutta sitten epätoivoisesti ympäriinsä poukkoileva katseeni osui mutaiseen maahan jääneisiin tassunjälkiin. Ne saattoivat olla aiemmin jääneitä jälkiä, tai sitten Utusielu oli kulkenut juuri siitä. Kumarruin lähemmäksi nuuhkaistakseni jälkiä.
Kostean mullan ja ruohon tuoksu oli vahva, mutta tutkiessani hajua tarkemmin, tunnistin siitä jotain tuttua. Silloin minulle tuli vahva tunne, että nämä olivat oikeat jäljet. Jos seuraisin niitä, saattaisin saada enemmän vihjeitä ja mahdollisesti jopa vainun mestaristani.
Tunsin pientä ylpeyttä lähtiessäni seuraamaan jälkiä. Vaikka kaikkialla ympärilläni näytti samalta, jäljet johtivat minua eteenpäin. Pian näin edessäpäin yksinäisen pensaan. Jouduin turvautumaan hämäränäkööni lähestyessäni sitä. Utusielun oli oltava sen luona! Ei nummella ollut muitakaan piilopaikkoja kuin satunnaiset pensaikot.
Hämmästyksekseni mestarini ei ollutkaan siellä. Kiersin pensaan ympäri ja kurkkasin jopa sen alle, mutta Utusielusta ei näkynyt vilaustakaan. Haistoin kuitenkin, että naaras oli ollut täällä vähän aikaa sitten.
Palasin takaisin lähtöpaikalle siinä toivossa, että löytäisin jotakin muuta. Mutta kun näin kissan tumman hahmon seisomassa sateessa odottamassa minua, tiesin jo epäonnistuneeni tehtävässä.
”Älä lannistu”, Utusielu sanoi, kun saavuin hänen kohdalleen, ”sää- tai ympäristöolosuhteet eivät olleet tänään sinun puolellasi. Pääsin kiertämään taaksesi huomaamattasi, sillä sade peitti muut äänet alleen ja piilotti hajuni sinulta. Mutta onnistuit jäljittämään kulkemaani reittiä hyvän matkaa, ja minusta se on aivan riittävän suoritus tälle iltaa.”
Mestarini kehut lämmittivät vähän kolkoksi jäänyttä mielialaani, kun lähdimme leiriin. Olin liian väsynyt edes syyllistääkseni itseäni, ja oikeastaan en nähnyt sille edes tarvetta. Utusielun mielestä olin pärjännyt hyvin näin ensimmäisellä kerrallani, ja se tieto mielessäni kohensi itseluottamustani. Seuraavalla kerralla aioin oikeasti löytää Utusielun, enkä vain hänen menemäänsä reittiä.
Leirissä oli hiljaista, kun saavuimme. Partio oli juuri valmistautumassa lähtemään matkaan aukiolla, eivätkä sen jäsenet näyttäneet olevan kovin mielissään. Itse olin vain hyvilläni siitä, että harjoitukset olivat nyt ohitse ja pääsisin kuivattelemaan oppilaiden pesälle.
”Ei, en voi…!” Korppitassu mutisi omassa pedissään, kun kävin istumaan sammalille viereisellä paikalla. Naaras kiemurteli tuskastuneen näköisenä ja näytti näkevän jonkinlaista unta. Kiva uni se ei ainakaan ollut, sillä hänen kasvonsakin olivat vääristyneet ikävään irvistykseen.
Astuin vuoteeni yli naaraan yläpuolelle ja sihahdin hiljaa: ”Korppitassu, oletko kunnossa?”
Naaras räpäytti silmänsä auki ja haukkoi henkeä kuin olisi juuri juossut Kuolonklaanin rajalta asti koko matkan leiriin. Hänen vaaleanvihreät silmänsä liikkuivat villisti ympäriinsä, kunnes ne osuivat minuun ja hän näytti vähän rauhoittuvan. Naaras ravisteli päätään kuin karistaakseen unen pois mielestään.
”Näin samanlaisen unen kuin sinä!” hän sanoi.
”Samanlaisen unen?” toistin jo hetkeksi viimeöisen uneni unohtaneena. Nyt se palasi mieleeni jälleen yhtä elävänä. ”Mitä sinä näit?”
Korppitassu nielaisi raskaan näköisesti ja yritti selvitellä ääntään. ”Minä olin siinä parantaja. Kissat tulivat pyytämään minulta apua epätoivoisina, ja he olivat aivan täynnä haavoja ja ruhjeita.”
Minua alkoi vähän pelottaa. Ensin minun sekava uneni Lauhalaukasta Kuolonklaanin johtajana ja minusta Eloklaanin päällikkönä, ja nyt Korppitassu näki unen, jossa hän oli Eloklaanin parantaja, aivan kuten minunkin unessani oli ollut. Meidän olisi puhuttava tästä jollekin.
”Tule!” kuiskasin ja hiivin ripeästi pesän uloskäynnille. Korppitassu katsoi minua epäluuloisena, mutta seurasi kumminkin.
Johdatin ystäväni sateisen aukion poikki parantajan pesälle, jossa oli tavallistakin hämärämpää. Pystyin vain hyvin heikosti näkemään valkoiset etutassuni tummaa maata vasten.
”Liljatuuli”, huhuilin parantajakissaa. Aistin Korppitassusta tulevan jännityksen ilmassa. Oppilas ei selvästikään pitänyt siitä, että olin raahannut hänet keskellä yötä syvästi inhoamaansa paikkaan.
”Mitä te teette jalkeilla vielä tähän aikaan?” kuului väsyneen oloinen kysymys jostain päin pimeyttä. Minun piti siristää silmiäni erottaakseni edessäni seisovan kissan hahmon.
”Me ollaan nähty unia”, sanoin nopeasti. Kuulin Liljatuulen naurahtavan vähän.
”No se on hyvä, sillä minä en niitä ehtinyt kovin kauaa katsella, kunnes te tulitte.”
Katsoin nolona tassuihini. Nyt yhtäkkiä asia tuntuikin kovin vähäpätöiseltä kaikkeen muuhun verrattuna, eikä meidän olisi pitänyt tulla vaivaamaan Liljatuulta näin myöhään. Kun olin jo aikeissa pyytää anteeksi typerää paikalle ryntäämistämme, Korppitassu päätti jatkaa siitä, mihin olin jäänyt.
”Ensimmäisen unen näki Hiilitassu, viime yönä. Siinä unessa hän oli Eloklaanin päällikkö ja minä parantaja nimeltä Korppituuli. Lisäksi Lauhalaukka oli Kuolonklaanin päällikkö ja hänen nimensä oli Lauhatähti. Hän ja Kuolonklaanin kissat kävivät unessa Hiilitähden kimppuun.” Olin erittäin otettu siitä, että Korppitassu puolusti yhteistä asiaamme, eikä lytännyt sitä humpuukina syvälle maanrakoon.
Liljatuuli istahti alas ja taittoi häntänsä nätisti etutassujensa päälle. Arvostin sitä, että parantaja suhtautui tähän asiallisesti, eikä käskenyt meitä menemään takaisin nukkumaan ja unohtamaan typerät unet, vaikka hän olisikin ehkä mieluummin ollut käymässä yöpuulle juuri nyt.
”Puhuit ensimmäisestä unesta. Oletteko te nähneet toisen samanlaisenkin unen?” hän kysyi ja katsoi meitä nyt aidosti uteliaana. Nyökyttelin päätäni ja vastasin ystäväni puolesta.
”Korppitassu näki kamalaa painajaista, kun tulin takaisin leiriin harjoituksista. Herätin hänet, ja hän kertoi minulle unesta, jossa oli ollut myös Eloklaanin parantaja, kuten minunkin unessani.”
Liljatuuli nyökkäsi aavistuksen. Sitten hän hiljeni hetkeksi miettimään. Vaihdoin Korppitassun kanssa hermostuneita katseita. ”Minun diagnoosini on se, että kyseessä on alitajuntanne tapa purkaa viime aikoina kokemaanne stressiä ja tapahtuneita asioita”, Liljatuuli sanoi lopulta. Olisin valehdellut, jos sanoisin, etten ollut yhtään pettynyt kuulemaani. Olin odottanut jotain vähän jännempää, vaikka toisaalta en olisi halunnut ryhtyä Eloklaanin päälliköksi ja taistella Lauhalaukkaa vastaan.
”Hiilitassu, oletko koskaan nähnyt omin silmin kuolonklaanilaista?” Liljatuuli kysyi. Pudistin päätäni. ”Ja sinä tiedät, että Lauhalaukka on alunperin kotoisin Kuolonklaanista? Siksi uskon, että mielikuvituksesi on tehnyt sinulle tepposen ja yrittänyt luoda vastausta mieltäsi askarruttavaan kysymykseen Kuolonklaanin kissojen ulkonäöstä. Ja se, että olet unessa Eloklaanin päällikkö, voi johtua siitä, mitä alitajuntasi todellisuudessa halajaa. Tai sitten tuo asema aiheuttaa sinussa jollain muulla tapaa hyvin voimakkaita tunteita.” Nyt kun sitä ajattelin tuolta kantilta, ehkä asia tosiaan oli niin. Ehkä kaikki todella olikin ollut vain mielikuvitukseni luomaa harhaa ja aikoja sitten piilotettuja ajatuksia.
”Entä mikä selittää sen, että minä olin parantaja sekä omassa että Hiilitassun unessa?” Korppitassu kysyi väliin. Hän katsoi Liljatuulta odottavasti, selvästi vastauksia vailla.
”Parantajan pesässä olemisesta ja parantajasta – eli siis minusta – on jäänyt sinulle vahva muisto, mutta en usko, että kauhean hyvässä mielessä”, tummanharmaa parantajakissa maukui Korppitassun ajatuksista tietäväisen oloisena. ”Oletettavasti kuullessasi Hiilitassun unesta, jossa olit parantaja, mielikuvituksesi sai tuulta siipiensä alle ja loi oman käsityksensä siitä.”
Jehna! Liljatuuli ei turhaan ollut klaanimme parantaja. Hän osasi löytää parannuskeinon vaivaan kuin vaivaan, olipa se sitten ruumiillista tai pään sisäistä. Vilkaisin Korppitassuun päin ja odotin hänen tuomiotaan. Uskoiko oppilas hänelle annetun selityksen, vai kyseenalaistaisiko tämä parantajan arvion?
//Korppi?
//1350 sanaa
