Varpulaulu
Kirjoittaja: Saaga
Korvissani jyskytti ja näkökenttäni rajat alkoivat sumentua. Räpiköin mudassa, joka hiljalleen imi minua sisuksiinsa.
Tunsin takajalkojeni koskettavan jotain kylmää ja kovaa enkä voinut kuin uikuttaa apua, koska jos olisin huutanut olisin saanut suuni täyteen suon mutamössöä. Räpiköin ja taistelin vastaan vielä hetken ennen kuin luovutin.
Sama se oli kuolla, kun ei elämällä ollut minulle mitään tarjottavaa. Suljin silmäni ja otin viimeisen henkäyksen ennen kuin pääni painui mudan alle.
Hetken olin hyvin puristuksissa kuin pakattu yrtti konsanaan, mutta sitten kehoni tuntui pamahtavan muodostaan ja minulla olikin loputtomasti tilaa. Tunsin tippuvani ja hiljalleen, kun avasin silmäni huomasin etten ollutkaan enää mudassa.
Olin veden alla, huomasin. Keuhkojani poltti hapen puutteesta ja epätoivoisena yritin katsella itselleni reittiä pois, mutta silmäni täyttyivät vedestä.
Viimeinen tarkka kuva, jonka sain aivoissani muodostettua oli loittoneva vedenpinta ja kauniit kiekurat, joita auringonvalo siihen loi veden loiskuessa.
***
Heräsin unestani hurjasti huohottaen. Jouduin hokemaan keuhkoilleni, että kyllä vain, sain happea enkä ollut veden alla koskaan ollutkaan. Rintaani puristi ja sekalainen turkkini tuntui ahdistavalta päälläni.
Olisin halunnut raadella turkkini pois päältäni. Joka paikkaan koski ja kaikki tunteet olivat vain liikaa. Liikaa. Universumi kuulitko? Kaikki tämä on ihan liikaa!
Nousin jalat vavisten varovasti seisomaan ja nielaisin. Kamala ahdistuksen aalto pyyhki ylitseni ja samalla tuli epätoivo.
Olin luullut voivani jo paremmin, mutta minusta vain tuntui tältä. Tällä tarkoitin kamalaa oksettavaa pahaa tunnetta, joka valtasi koko kehoni, jota ei oikein voinut selittää kissalle joka ei sitä koskaan ollut tuntenut.
Minusta tuntui uhrilta. Kaiken maailman pahan olon uhrilta juuri siinä hetkessä, kun seisoin pesässä vavisten ja kyyneliä vastaan taistellen.
Tassutin kohti soturien pesän uloskäyntiä. Ei mitään tämän pahempaa olisi vastassa, niin miksipäs en kohtaisi ulkomaailmaa kuten urhean soturin kuului?
Kortetuike.
“Hei”, hän sanoi, “miten sinulla menee?”
Heilautin häntääni vähättelevästi, sillä tavoin kun kuului kevyitä kuulumisia vaihtaessa tehdä.
“Eipä tässä valittelemista”, sanoin jäykästi, vaikka tiesin Kortetuikkeen olevan liian fiksu nielemään sanani pureskelematta.
Hän tietäisi, hänen oli ollut pakko kuulla painajaiseni. Minut herätettiin niin usein unesta kesken vain siksi, että huusin kuin avuton kissanpoika konsanaan.
“Hei kuule, olen tosi pahoillani, kun äksyilin sillä tavoin”, sanoin edelleen joutuen pakottamaan sanat suustani kolmen suuren soturin voimin. Kyyneleidenkin pitelemiseen meni useampi kissa, miksi mietinkin syytä, josta juuri minut oli tähän hommaan päätetty laittaa. Ei minulla ollut kuin yhden surkean laihan Varpulaulun verran puhtia…
//Korte?
