Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Matka Kuuluolalta leiriin tuntui kestävän ikuisuuden ajan. Lauhalaukan sanat soivat päässäni, enkä saanut niitä pois mielestäni. Oli jokseenkin lohdullista tietää, että Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kuolleet, mutta päässäni pyöri miljoonia kysymyksiä. Mikä oli johtanut tilanteeseen, missä kaksikko oli menettänyt henkensä? Oliko Metsähallalla jotakin tekemistä asian kanssa? Mitä Lauhalaukan sanat tarkoittivat?
Selvästi ne olivat olleet jonkin sortin varoitus. Sanojen ajatteleminen sai niskavillani nousemaan pystyyn. ”Pysy valppaana. Tulee päivä, jolloin metsä ei ole turvallinen”, niin Lauhalaukka oli sanonut. Valtava huoli myllersi sisälläni. Oliko Eloklaani vaarassa?
Astuessani sisään piikkihernetunneliin, yö oli jo lopuillaan. Päästyäni leirin pääaukiolle, kohtasin Viherkatseen yllättyneen katseen. Tunnistaessaan minut, harmaanruskean naaraan kasvoille levisi ystävällinen hymy.
”Huomenta, Mesitähti. Miten Kuuluolalla meni?” soturi kysyi kohteliaasti. Väläytin tälle pienen, mutta murheellisen hymyn vastatessani:
”Sain vastauksen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen. Kerron lisää myöhemmin päivällä koko klaanille.” Soturin kasvoille ilmestyi huolestunut katse, mutta hän nyökkäsi.
”Anteeksi, minun on mentävä nyt nukkumaan”, pahoittelin ja valmistauduin siirtymään päällikön pesään. Viherkatse nyökkäsi taas.
”Ymmärrän, nuku hyvin. Minä odottelen vielä hetken, että joku päästää minutkin nukkumaan”, soturi naurahti. Olin niin väsynyt, etten jaksanut vastata enää mitään. Kävelin suorinta tietä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesääni.
Heräsin vasta myöhään samana päivänä. Auringonsäteet siivilöityivät jäkäläverhon lävitse kiven alla sijaitsevaan pesääni. Olin yhä kovin väsynyt, sillä uni oli ollut rauhatonta. Olisi kuitenkin noustava ylös, sillä klaani tarvitsi päällikköään. Halusin keskustella Lauhalaukan varoituksesta Liljatuulen tai Leimusilmän kanssa ennen kuin kertoisin klaanille kahden soturin kuolemasta.
Nousin venytellen ylös sammalvuoteeltani ja istuuduin hetkeksi alas. Sipaisin kielelläni turkkiani muutaman kerran, siistien nukkuessa sotkeutunutta turkkiani.
Astuin ulos pesästä päivän kirkkauteen. Jouduin hetken siristellä silmiäni, sillä kirkkaus pääaukiolla oli aivan toista kuin hämärässä pesässäni. Totuttuani kirkkauteen, silmäilin hetken ajan pääaukiota. Kaikki näytti olevan aivan normaalisti, joten sain huokaista helpotuksesta.
Kiersin Litteäkiven ja suunnistin kohti parantajan pesää. Ennen kuin ehdin astua sisään, minua vastaan pyyhälsi mustavalkea kissa. Leimusilmä oli vähällä törmätä minuun, kun hän kiiruhti ulos pesästä niin kovalla vauhdilla. Kolli pysähtyi käpälät liukuen aivan eteeni ja katsoi minua yllättyneenä.
”Oi, anteeksi. En huomannut sinua”, kolli pahoitteli irvistäen.
”Ei se mitään. Onko Liljatuuli pesällä?” kysyin parantajaoppilaalta, jolla tosiaan näytti olevan kiire jonnekin.
”Joo, hän on tarkastamassa yrttivarastoa. Olin juuuri lähdössä hakemaan täydennystä varastoihin”, kolli kertoi nopeasti ja otti pari askelta lähteäkseen. Nyökkäsin ja astuin itsekin kohti parantajan pesää. Leimusilmä pyyhälsi matkoihinsa ja minä astuin karhunvatukkapensaan alla sijaitsevalle sairasaukiolle.
”Liljatuuli?” huhuilin sisareni nimeä kävellessäni kohti kahta kiveä, joiden välissä olevassa kolossa parantaja kaiketi oleili. Kuulin Liljatuulen vastaavan jotakin epämääräistä pesästä, mutten saanut hänen puheestaan selvää. Ennen kuin ehdin astua sisään parantajan pesään, naaras käveli jo minua vastaan.
”Mitä Tähtiklaani sanoi?” naaras meni suoraan asiaan ennen kuin ehdin edes tervehtiä häntä. Parantaja viittoi minut perässään pesäänsä, ja minä seurasin häntä. Istuin alas pesän kovalle pohjalle ja kohtasin vakavailmeisenä sisareni meripihkaisen katseen. Se sai myös Liljatuulen vakavoitumaan.
”Näin Lauhalaukan ja Mahlahallan, he ovat kuolleet”, kerroin hiljaa. Harmaa parantajanaaras laski päänsä alas ja huokaisi hiljaa.
”Yritin kysyä, mitä heille tapahtui, mutta he eivät kertoneet. Sen sijaan Lauhalaukka sanoi jotain, joka kalvaa mieltäni. Aivan kuin hän olisi varoittanut minua jostakin”, henkäisin, ja Liljatuuli nosti taas meripihkaisen katseensa minuun. Naaras kallisti päätään.
”Mitä hän sanoi?” parantaja kysyi. Toistin sanat, jotka oranssinkirjava soturi oli minulle sanonut viime yönä.
”Se ei voi olla muuta kuin varoitus, eikö niin?” kysyin toivoen, että sisareni olisi osannut auttaa minua. Mietteliäs Liljatuuli nyökytteli hitaasti päätään. Hänen katseensa harhautui pois minusta, ja naaras toisteli äänettömästi sanoja, jotka olin hänelle juuri kertonut. Hetken pohdinnan jälkeen Liljatuuli käänsi taas katseensa minuun.
”Niin.. Oletko varma, ettei hän sanonut mitään muuta?” tummanharmaa naaras kysyi.
”Olen. Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Eikö Tähtiklaani ole kertonut sinulle mitään, joka voisi avata tätä asiaa hieman?” kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen. Liljatuuli olisi kyllä kertonut, mikäli hän olisi tiennyt yhtään sen enempää kuin minäkään. Parantaja pudisteli päätään pahoitellen.
”Voin yrittää puolenkuun aikaan selvittää, mitä Lauhalaukka tarkoitti sanoillaan. Olen varma, että ei hän varoittaisi sinua turhaan. Ehkä on parasta toimia kuten hän kehotti, ja pysyä valppaana. Emme voi kuin toivoa, että mikä ikinä tekee metsästä turvattoman, ei pääse yllättämään meitä.”
”Luulen, että olet oikeassa. Mitä luulet, pitäisikö minun kertoa tästä klaanille? Aion kertoa Lauhalaukan ja Mahlahallan kuolemasta tänään samalla, kun nimitän Irvitassun soturiksi, mutta onkohan aiheellista huolestuttaa klaanilaisia tällä?” katsoin puhuessani Liljatuulta suoraan silmiin. Luotin pentuetoveriini täysin, ja uskoin hänen osaavan auttaa minua. Hän oli aina ollut rinnallani ja apunani. Naaras pudisti päätään empien.
”Voi olla turhaa huolestuttaa heitä asialla, josta emme edes itse ole varmoja”, parantaja lausahti mietteliäänä. Juuri niin minäkin olin ajatellut.
”Kiitos taas, Liljatuuli. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua”, nousin ylös ja puskin hellästi kuonollani sisareni lapaa. Liljatuulen kurkusta kumpusi kehräys.
”Varmaankin pohtisit tätä asiaa päiväkausia yksin ja tulisit hermoraunioksi”, naaras virnisti.
Aurinkohuippu oli mennyt, ja leirin pääaukiolla parveili kissoja. Olimme juuri syöneet yhdessä Minttuliekin kanssa ja vaihtaneet kuulumisia. Kerroin hänelle Lauhalaukasta ja Mahlahallasta ja Lauhalaukan varoituksesta. Naaras lupasi pitää sen salaisuutena, ja minä luotin häneen.
”Suurin osa eloklaanilaisista taitaa olla leirissä, taidan pitää sen klaanikokouksen nyt”, lausahdin punaruskealle naaraalle. Kosketin kuonollani tämän kuonoa ennen kuin loikkasin Litteäkiven päälle ja kutsuin klaanin koolle. Kissat hiljenivät ja käänsivät huomionsa toisistaan minuun.
”Kuten tiedätte, kävin eilen tapaamassa Tähtiklaania Kuuluolalla. Sain vastauksen kysymykseen, jota varmasti kaikki me olemme viime kuiden aikana miettineet. Kohtasin Tähtiklaanissa Lauhalaukan ja Mahlahallan. Olemme siis saaneet nyt varmistuksen siitä, että he todella ovat siirtyneet Tähtiklaanin riveihin”, kerroin voimakkaalla, mutta rauhallisella äänellä. Monen soturin kasvoille ilmestyi haikeita ja surullisia ilmeitä. Annoin kissoille hetken aikaa sulatella asiaa, ennen kuin siirryin seuraavaan aiheeseen. Kenties oli hieman tökeröä ilmoittaa kissojen kuolemasta samassa kokouksessa, jossa aikeenani oli nimittää uusi soturi.
”Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kunnollisia sotureita, mutta heillä on nyt kaikki hyvin. Kokouksen toinen asia on soturinimitys. Irvitassu, tulisitko tänne Litteäkivelle”, pyysin raidallista kollia, joka istuskeli yksin lähellä oppilaiden pesää. Yllättynyt kolli käveli Litteäkiven luokse ja loikkasi sen päälle.
Nimitin Irvitassun soturiksi, ja hänen nimensä olisi tästä lähtien Irvikita. Kokouksen päätteeksi klaani hurrasi tuoreen soturin uutta nimeä.
Neljäsosakuun kuluttua oli täysikuu, ja se tarkoitti täydenkuun kokoontumista. Ilmoitin klaanille heti aamusta kokoontumiseen lähtijät, ja kehotin heitä lepäämään ennen sitä.
Kävin itse päivällä Kimalaistassun kanssa partiossa, mutta muuten lähinnä vain istuskelin leirin pääaukiolla muiden seurassa. Vaihdoin kuulumisia muun muassa Utusielun, Rastaskukan ja Väärävarjon kanssa. Oli edelleen hieman outoa ajatella Väärävarjoa isänäni. Tulimme kuitenkin toimeen hyvin keskenämme, ja hän oli ilmaissut hyvin selkeästi halunsa tutustua minuun ja perheeseeni paremmin. Keskustelimme aina silloin tällöin, kun molemmilla oli vapaa-aikaa, mutta kovin syvällisiksi juttutuokiomme eivät olleet edenneet.
Yö saapui, ja kokoontumiseen lähtijät kerääntyivät leirin pääaukiolle. Varmistin vielä jokaisen olevan mukana, ennen kuin lähdin johdattamaan heitä ulos leiristä. Olimme sopineet Punatähden kanssa, että Eloklaanin jäsenet saapuisivat täydenkuun kokoontumiseen Kuolonklaanin reviirin poikki. Tunneleita pitkin matkassa menisi turhan kauan, kun mukana oli niin monta kissaa.
Saavuimme Kivikukkulalle. Hajujen perusteella kuolonklaanilaiset olivat jo paikalla, joten kiiruhdin polkua pitkin kukkulalle. Kohtasin Punatähden katseen ja tervehdin tätä. Punaturkkinen kolli vastasi tervehdykseeni nyökäten. Eloklaanilaiset alkoivat etsiä paikkoja Kivikukkulalta. Ilmapiiri oli jokseenkin jännittynyt, mutta niin se oli aina kokoontumisen aikaan. Vaikka Eloklaani ja Kuolonklaani tulivatkin toimeen jotenkuten keskenään, emme me mitään parhaita ystävyksiä olleet keskenämme. Tuntui siltä, että luottamus klaanien välillä ei ollut kovinkaan vahva.
//Meden seuraan saa tulla kuka vain 🙂
